Kumma kyllä ryhtyi kreivitär väittelemään hänen kanssaan.
"Hänen lojaalisuutensa? Ketä kohtaan?"
"Isäntäänsä, herttuaa."
"Ansaitseeko tuo elukka sellaista?"
"Omia ihanteitaan kohtaan sitten."
"Minä vain olen pelkkää ilmaa", nurkui nainen. "Hän on liian vanha minulle, siinä kaikki. Olisin kiitollinen, jos muistaisitte sen, Bellarion."
"Ensi sijassa muistan, että kaiken mitä minulla on ja lisäksi oman itseni asetan herra kreivin käytettäväksi, ja että hän on kasvatusisäni."
"Ette kaiketi silti toivone, että minä rupeaisin äidiksenne?" jupisi kreivitär.
"Miksi en? Eikö se olisi kaunis ja miellyttävä suhde?"
Kreivitär raivostui. Eikä hän kuitenkaan malttanut seuraavana aamuna olla uudistamatta vihjauksiaan ja pyytämättä anteeksi, ikäänkuin Bellarion olisi mitään sellaista odottanut. Lopulta kävi tuo ruikutus niin sietämättömäksi, että Bellarion piti avointa epäsopua parempana.