"Mitä maailmassa minä voisin antaa teille, jota ette yhtä hyvin saisi kreiviltä? Moititte häntä siitä, ettei hän tahdo tehdä teistä herttuatarta. En suinkaan minä pysty sellaiseen, mihin ei hänkään pysty."
"Käsitätte yhä minut väärin. Jos pyydän häntä tekemään minusta herttuattaren, teen sen ainoastaan siksi, ettei hän voi antaa minulle muuta. Minun on täytynyt tyytyä olemaan vailla rakkautta; pitäisikö minun tyytyä olemaan vaatimattomammassa asemassakin kuin tarvis olisi?"
"Kumpi on tärkeämpi, rakkaus vaiko korkea asema?"
Kreivitär kohotti vaaleat kasvonsa ja loi häneen kiihkeän katseen.
"Riippuu miehestä."
"Facino on tehnyt parhaansa kummassakin suhteessa."
"Facino! Facino!" huusi kreivitär ärtyneesti. "Täytyykö teidän alituisesti ajatella Facinoa?"
Nuori mies kumarsi. "Toisen meistä täytyy, madonna."
Gian Marian irstas hovi sai kreivittärestä uuden puheenaiheen. Herttua itse oli ensimmäinen virnistelemään Facinon puolison itsepintaiselle lähentelylle. Monta kompaa ehti hän päivän kuluessa keksiä ja kaikki ne olivat rivoja. Sattumalta eivät nämä jutut kuitenkaan kulkeutuneet Facinon kuultaviksi. Huonosti olisikin sen miehen käynyt, joka tällaisia juoruja olisi kondottierille kertonut. Facino melkein jumaloi arvotonta vaimoaan ja luotti häneen sokeasti.
Totuus paljastui hänelle vasta eräänä iltana huhtikuun alussa. Muuan tallipoika ilmoitti Bellarionille, että Facino halusi häntä tavata. Bellarion lähti heti Facinon huoneisiin, mutta huomasi, ettei kreivi ollut vielä saapunut. Ottaen eräältä pöydältä Alighierin Comoedian käsikirjoituksen siirtyi hän pylväikköön aikaansa kuluttamaan.