Hän alkoi kulkea ripeästi, harppoen eteenpäin pitkin askelin. Silloin tällöin vilkaisi hän taakseen.
Bellarion huomautti jotakin tarpeettoman kovasta vauhdista, muistuttaen, että Casale oli vain parin penikulman päässä ja että heillä oli koko iltapäivä aikaa. Hän sai töykeän vastauksen.
"Jos kuljen mielestäsi liian nopeasti, niin voithan seurata niin hitaasti kuin tahdot."
Bellarionia halutti ensin seurata neuvoa, mutta sitten osaksi uteliaisuus, osaksi itsepintaiset epäluulot voittivat hänen ylpeytensä.
"Älähän nyt, kyllä minä sovittelen askeleeni sinun astuntasi mukaan."
Munkki vain mörähti, eikä tämänjälkeen tosiaan enää monta sanaa vaihdettu, Bellarionin keskusteluyrityksistä huolimatta. Vaellus iltapäivän auringonpaisteessa tietä pitkin, joka halkaisee Trinon ja Casalen välisen hedelmällisen lakeuden, ei ollut hauskimpia.
Kuitenkaan ei heidän tarvinnut kulkea jalan kovin pitkää matkaa.
Pian saavutti heidät muulijono ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P.
Fransiskuksen pieni veli käyttää ilmaiseksi ratsua. Kun jono lähestyi,
asettui fra Sulpizio keskelle tietä ja levitti kätensä.
Muulinajaja, ruskeaihoinen, mustapartainen mies, pysähtyi kyynärän päähän.
"Mitäs nyt, pieni veli? Miten voin auttaa?"
"Siunatkoon sinua Jumala, veljeni! Tahtoisitko haavoitetun Fransiskuksen nimessä avittaa meitä? Elleivät muulisi ole ylen raskaasti kuormitetut, voisi ehken pari niistä kantaa helläjalkaisen fransiskaanin ja tämän ylhäisen nuorukaisen Casaleen asti."