Muulinajaja viskasi koipensa elukan selän yli ja liukui maahan, auttaakseen matkamiehiämme kevyimmin kuormitettujen eläinten selkään. Pyydettyään ja saatuaan sitten fra Sulpizion siunauksen, kapusi hän jälleen satulaansa ja nyt pistettiin raviksi.
Satula tai oikeastaan satulan virkaa tekevä vehe oli Bellarionille jotakin uutta ja tuskallista, ja hänen huomionsa oli seuraavina hetkinä täydellisesti kiintynyt tähän uuteen kokemukseen. Tämä oli hänen ensimmäinen ratsastusoppituntinsa ja ennen pitkää oli epämiellyttävä heiluminen ja töyssytys pannut hänen jokaisen lihaksensa ja nikamansa kolottamaan inhoittavalla tavalla. Lisäksi harmitti häntä se hilpeys, jolla munkki ja muulinajaja suhtautuivat hänen yrityksiinsä pysyä satulassa.
Hän oli sydämestään kiitollinen kun Casalen ruskeat muurit ilmestyvät näkyviin. Ne putkahtivat esiin äkkiä muutaman tienmutkan takaa. Kaupungin asema oli sellainen, ettei vähän matkan päästä arvannut kaupunkia lähestyvänsäkään. Tie johti suoraan San Stefanon portille, jolle he pääsivät leveän vallihaudan poikki lasketun sillan yli. Portin holvissa oli vahtikoju, jonka ovi lekotti avoinna. Kolme neljä sotilasta vetelehti kojussa. He eivät ottaneet vartioimista kovin vakavalta kannalta, sillä ajat olivat rauhalliset. Muuan heistä, nahkatakkiin pukeutunut, lakitta oleva nuori mies vaivautui aina kynnykselle saakka huikatakseen tervehdyksen muulinajajalle. Tie kaupunkiin oli avoinna.
Viileästä porttiholvista he joutuivat eräälle Montferratin pääkaupungin kadulle. Nyt ei enää kiirehditty. Mutkikkaalla kadulla, jonka molemmin puolin rakennukset kallistelivat toisiaan kohti päästäen auringonsäteet vain keskikäytävälle, tunkeili kansaa kaikenlaista. Tällä San Stefanon portilta Katedraaliaukiolle johtavalla tiellä oli aina vilkas liike, ja kaikkinielevällä mielenkiinnolla katseli nyt Bellarion satulastaan hyörinää, josta hänellä tähän asti oli ollut vain heikko, oman mielikuvituksen luoma käsitys.
Casalessa oli tänään markkinapäivä, ja kauppojen edessä ulottui myyntipöytien rivi melkein tien yli. Kauppiaat kehuskelivat tavaroitaan ja näyttelivät niitä, yrittäen kaikin tavoin kiinnittää yleisön huomiota puoleensa.
He pyrkivät yhä eteenpäin, matalien, kapeitten holvien alitse aina vain vilkkaampaa keskikaupunkia kohti, päätyen lopulta aukiolle tuomiokirkon eteen. Bellarion tiesi, että tuo uljas rakennus oli lombardien kuninkaan Liutprandin rakennuttama jo seitsemisensataa vuotta sitten. Hän kääntyi katsomaan punavalkoisen julkisivun kaunista arkkitehtuuria ja hoikkia torneja, jotka päättyivät kuusikulmaiseen, suippoon kattoon. Hänen tarkastellessaan ikkunoita pysähtyi muuli.
Jonkun askeleen päässä fra Sulpizio paraikaa laskeutui satulasta kiitellen muulinajajaa ja toivottaen hänelle Jumalan siunausta. Bellarionkin hyppäsi maahan, hiukan jäykkänä vielä ja kiitollisena siitä, että matka oli päättynyt. Muulinajaja luikkasi olkansa yli "Jumalan haltuun" ja jatkoi sitten matkaansa.
"Ja nyt, veljeni, on meidän aika saada illallisatria, jos sinulle sopii", tuumiskeli munkki.
Tuskinpa sitä niinkään helpolla saisi, ajatteli Bellarion, siitä aukion toisella puolella olevasta majatalosta, jota kohti munkki nyt lähti kulkemaan.
Talon oven yläpuolella riippui lakastunut oksa jonkinlaisena kylttinä. Kynnyksellä nuorukainen pysähtyi ja huomautti, että joku luostari olisi paljon soveliaampi lepopaikka munkille.