"Äläst’", jutteli fra Sulpizio. "Tämän talon isäntä, vanha Benvenuto, on serkkuni, ja hän antaa meille kyllä ilmaisen aterian. Samalla saan kuulla uutisia. Eikö ole aivan luonnollista, että menen hänen luokseen?"
Tietenkin oli Bellarionin vastattava myöntävästi. Mutta samalla hän muisti, että munkki jo ennenkin oli osannut selittää kaikki asiat tyydyttävästi, vastata kaikkiin kysymyksiin täydellisesti, ja hänen epäluulonsa kytivät edelleen.
III luku.
AVOIN OVI.
Se tapahtuma, joka niin äkkiä ja julmalla tavalla riuhtaisi Bellarionin rauhalliselta opin tieltä ja haihdutti hänen unelmansa päästä oppimaan kreikankieltä Paviassa kuuluisan messer Chrysolaraan johdolla, yllätti hänet niin odottamatta, että hän selvisi hämmennyksestään vasta kun kaikki oli ohi.
Hän oli munkin kanssa aterioinut epäsiistissä ja tungokseen asti täynnä olevassa ruokailuhuoneessa. Majatalon isäntä, joka Montferratin hallitsijain kunniaksi — heidän vaakunassaan oli hirven kuva — oli antanut laitokselleen nimen "Uroshirvien majala", palveli serkkuaan niin alttiisti kuin suinkin voi vaatia. Hän oli antanut fra Sulpiziolle ja Bellarionille paikat hiukan syrjässä muista meluavista vieraista, korkean, kapean, avoimen ikkunan alla, missä raikkaan ilman tuulahdukset karkoittivat pahimman ruuankäryn ja ihmisistä uhoavan hien katkun. Ser Benvenuto antautui sitten kuiskaavaan keskusteluun munkin kanssa, mutta Bellarion ei voinut kuulla heidän sanojaan. Pöydälle kannettiin parasta, mitä talo saattoi tarjota, jopa sitkeä kananpaistikin, ja kellarista noudettiin pullo Valtelline-viiniä kerrassaan oivallista lajia.
Väsynyt ja nälkäinen Bellarion söi hyvällä ruokahalulla, sallien närkästymättä munkin kerskua suorittamillaan laupeudentöillä. Tuskinpa hän muuten kuuli puoliakaan fra Sulpizion jutuista. Munkki rupatteli ja syödä matusteli yhtaikaa, ja huoneessa olevat vieraat melusivat lisäksi korvia huumaavalla tavalla. Joukossa oli muutamia talonpoikia Romagliasta ja Torcellasta, kukatiesi Terranovastakin Pon takaa. He olivat kaikki saapuneet markkinoille. Enimmäkseen olivat he vantteria, tummaihoisia miehiä — toisilla oli paljaskinttuiset vaimotkin mukanaan. Myöskin muutamia kaupungin työmiehiä vetelehti huoneessa ja pari nuorukaista, jotka nahkaesiliinoista päättäen olivat käsityöläisiä. Erään pöydän ääressä istui neljä sotilasta nahkaisissa takeissa, vyöllään raskaat tikarit, pitäen seuraa naiselle, joka oli maalannut poskensa ja puhui vuoroin kimakalla, vuoroin käheällä äänellä. Bellarionia puistatti hänen vaakkumisensa.
"Hänen naurunsa", huomautti hän fra Sulpiziolle, "on kuin paholaisen nauru."
Munkki siristeli silmiään vastauksen asemesta ja tuntui pidättelevän hymyään.
Vähitellen tottui nuorukainen meluun ja menoon ympärillään ja kun hän vihdoin lopetti ateriansa, nojautui hän taaksepäin tuolissaan kylläisenä ja hieman unisena. Edellisen yön oli hän viettänyt taivasalla ja koko päivän oli hän ollut jalkeilla. Eipä ihme siis, että hän lopulta vaipui horteeseen, munkin jatkaessa mutisevaa keskusteluaan serkkunsa kanssa.