Puolisen tuntia hän siinä lienee torkkunut, kun äkkiä havahtui. Varjot jo laskeutuivat muureille, jotka saattoi nähdä ikkunasta. Tämän hän muisti jälkeenpäin. Herätessään näet hän oitis joutui kohdistamaan huomionsa munkkiin, joka oli noussut tuoliltaan, ja avoimessa ikkunassa fra Sulpizion takana näkyviin miehen kasvoihin. Vieras oli luultavasti kavunnut aivan hiljaa vakoilemaan huoneessa olijoita, ja kannatteli nyt itseään käsiensä varassa. Bellarion kohtasi hänen kysyvän katseensa, joka äkkiä ikäänkuin laajeni ja muuttui hämmästyneeksi. Suu loksahti auki. Mutta ennenkuin Bellarion ennätti päästää ääntäkään tai edes liikahtaa, oli vakoilija kadonnut. Ja nyt muisti Bellarion kasvojen kuuluvan sille talonpojalle, joka heille oli tarjonnut päivällisen samana päivänä.
Munkki huomasi oudon ilmeen Bellarionin kasvoilla ja katsahti nopeasti taakseen. Mutta ikkuna-aukko oli jo tyhjä.
"Mikäs nyt?" kysyi hän valppaasti. "Mitä sinä näit?"
Bellarion kertoi ja fra Sulpizio päästi niin rivon sadatuksen, että nuorukainen melkein haukkoi henkeään. Munkin muoto oli aivan muuttunut. Hänen ilmeensä oli kiukkuisen pelokas ja katse synkkä. Hän liikahti rajusti kuin lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten yhtä äkkiä.
Huoneen kynnyksellä seisoi pelon aiheuttaja, talonpoika, ja hänen takanaan tungeksi miesjoukko.
Fra Sulpizio vaipui tuolille ja järjesteli kasvonpiirteitään.
"Tuossa se munkkiroisto istuu. Varas." Näin tervehti talonpoika.
Huudahdus ja huoneeseen sulloutuvat uudet tulokkaat aikaansaivat äkillisen hiljaisuuden tässä pienoisbaabelissa. Etumaisena lähestyi nuori, ryhdikäs mies, yllään teräshaarniska ja kypärä, saappaissa kannukset, vyössä heilahteleva miekka ja kupeella tikari. Punainen sulka hänen päähineessään ilmaisi hänen palvelevan upseerina Casalen poliisiväessä. Häntä seurasi pari peitsillä asestettua miestä.
Talonpoika opasti heidät suoraan ikkunakomerossa olevan pöydän luo. "Tuossa hän on. Sama mies." Hän tunki taistelunhaluisesti naamansa melkein kiinni munkin kasvoihin ja nojautui kyynärpäillään pöytään. "Nyt, roisto…" sähähti hän, mutta vaikeni fra Sulpizion kohdistaessa häneen lempeän, hämmästyneen katseen. Munkki virkkoi:
"Noinko sinä minua puhuttelet, pikku veli? Sanotko sinä minua roistoksi? Minua?" Hän hymyili alakuloisesti, ja niin tyyni ja viaton oli hänen ilmeensä, että maamies hetkeksi tyrmistyi. "Syntinen ehkä olen, sillä syntisiä olemme kaikki, mutta en tiedä rikkoneeni sinua vastaan, veli, joka niin auliisti tänään ravitsit minua."