Fra Sulpizion hurskas esiintyminen sai miesparan ymmälle. Upseeri työnsi hänet syrjään.
"Mikä on nimesi?"
Fra Sulpizio katsoi häntä nuhtelevasti.
"Mutta, veli!" huudahti hän.
"Lähde mukaan", ärähti upseeri. "Tämä mies syyttää sinua varkaudesta."
"Varkaudesta!" Fra Sulpizio huokasi. "En anna tuon syytöksen houkutella itseäni vihan syntiin. Tämä on järjetöntä, suorastaan naurettavaa. Miksi minä varastaisin, kun Pyhän Fransiskuksen suojeluksessa ollen saan pyytämälläkin mitä tarvitsen? Mitä minä maallisella tavaralla tekisin? Mitä väittää hän minun sitten varastaneen?"
Talonpoika itse puuttui puheeseen. "Kolmekymmentä floriinia, kultaisen kotelon ja hopeaisen ristin eräästä laatikosta siinä huoneessa, jossa lepäsit."
Bellarion muisti, miten munkki oli yrittänyt livistää yksin tiehensä ja miten pelokkaasti hän oli vilkuillut taakseen heidän kulkiessaan maantietä pitkin. Sitten oli muulinajaja saavuttanut heidät, ja juuri tämän avulla oli nyt päästy heidän jäljilleen. Upseeri oli tietysti ollut vahtikojussa portin luona ja kertonut talonpojalle munkin ja vihreäpukuisen nuorukaisen saapuneen muulijonon mukana kaupunkiin. Talonpoika taas oli etsinyt käsiinsä muulinajajan ja loppu oli selvä. Yhtä selvä kuin että fra Sulpizio oli varasteleva roisto ja että hänen, Bellarionin, viisi tukaattia oli joutunut sinne, minne talonpojankin rahat olivat kadonneet.
Hän vannoi itsekseen vastaisuudessa turvautuvansa vain omiin aisteihinsa ja vaistoihinsa. Sillävälin vastasi munkki:
"Et siis syytä minua ainoastaan varkaudesta, vaan myös siitä, että olisin palkinnut hyvän pahalla, rikkonut sitä vastaan, joka on ollut minulla armelias Tämä on raskas syytös, veljeni, ja perin harkitsematon."