Gabriello Maria oli vähitellen varmistunut veljensä aseman heikkoudesta. Hän pelkäsi Buonterzon voittajan yhä kasvavaa vaikutusvaltaa ja myöskin guelfejä. Huhuttiin näet, että Gian Maria mahdollisesti menisi naimisiin Riminin Malatestan, guelfien johtajan, tyttären kanssa. Gabriello Maria oli kaikesta huolimatta kiintynyt veljeensä, ja tahtoi ennen kaikkea auttaa häntä säilyttämään asemansa. Tämä kävisi kuitenkin melkein mahdottomaksi, jos guelfit saisivat liiaksi jalansijaa Milanossa.
Sen vuoksi alkoi hän hautoa liittoa Gian Marian ja isänsä vanhan ystävän, Montferratin ghibelliniruhtinaan välillä. Gian Marian Facinoon kohdistunut vihamielisyys auttoi Gabrielloa toteuttamaan aikeitaan. Lähetettiin kirje Aliprandille, Milanon lähettiläälle, Casaleen.
Theodore puolestaan, joka mielellään olisi liittänyt Montferratiin Gian Galeazzon haltuunsa ottaman Alessandrian, samoin Vercellin, kukatiesi vielä Genovankin, käytti mielellään tilaisuutta lähentymiseen hyväkseen.
Hän kiirehti vastaamaan, että hän saapuisi henkilökohtaisesti Milanoon neuvottelemaan liitosta. Gabriellolta saapui nyt muodollinen kutsu, joka käsitti myös ruhtinatar Valerian ja markiisi Gian Giacomon. Kutsuessaan ruhtinattaren ajatteli Gabriello Malatestan tytärtä. Ehkäpä Theodoren veljentytär haihduttaisi avioliittounelmat…
Juhlassa piti Gabriello veljeään tarkasti silmällä. Gian Maria istui ruhtinatar Valerian oikealla puolella, tämän ja markiisi Theodoren välissä. Kaikesta päättäen oli herttuan mielenkiinto herännyt ja Gabriello oli tyytyväinen. Gian Maria keskusteli pääasiassa neidon kanssa, antaen katseensa viipyä tämän kauniilla kasvoilla.
Ruhtinatar kuunteli hieman välinpitämättömän ja hajamielisen näköisenä hänen juttuiluaan. Tämä innosti herttuaa yrittämään parastaan, ja näin tuli hän lopulta kosketelleeksi myös päivän puheenaihetta.
"Tuossa istuu Facino Cane, Biandraten kreivi", virkkoi hän. "Niin, tuo kulmikasnaamainen veikko tuon tumman naisen vieressä. Itserakas nousukas, jota onni on potkinut tässä maailmassa. Niittänyt mainetta ihan ansiotta."
Markiisi Theodore höristi korviaan.
"Kenenkä on sitten ansio?" uteli hän.
"Erään kulkurin, jota hän kutsuu ottopojakseen." Herttuan ääni oli ivallinen. "Erään Bellarion-nimisen nulikan."