X luku.
RITARI BELLARION.
Bellarionin sielumessusta ei lopultakaan tullut mitään. Kirkonkellojen
moikaessa ratsasti nimittäin sangen elävä Bellarion Werner von
Stoffelin rinnalla ja seitsemänkymmenen sveitsiläisen etunenässä
Milanoon Ticinon portista.
Heitä ei laskettu kaupunkiin ilman muuta. Nähdessään teräskypäreihin ja nahkanuttuihin pukeutuneen aseellisen joukon lähestyvän, luuli vartioupseeri joutuvansa tekemisiin jonkun rosvojoukon kanssa, joka retkellään aikoi häiritä kaupungin rauhaa.
Bellarionin onnistui kuitenkin saada hänet vakuutetuksi tällaisen otaksuman paikkansapitämättömyydestä, ja tuokiota myöhemmin kierteli jo kaupungilla ihmeellinen huhu. Päästessään lähemmäksi kaupungin keskustaa kohtasivat tulokkaat suuria väkijoukkoja, jotka tungeksivat katsomaan kuin ihmeen kautta pelastunutta sankaria, sulkien melkeinpä hänen tiensä.
Tuomiokirkon edessä olevalla aukiolla oli väkijoukko niin sankka, että Bellarion ei ollut päästä ollenkaan eteenpäin. Kellot olivat laanneet soimasta. Uutinen Bellarionin paluusta oli jo ehtinyt Saint Ambroseenkin.
Vihdoin pääsi hän Brolettoon ja ratsasti Arrengopihaan, jolla tunkeili väkeä melkein yhtä paljon kuin kadulla. Ikkunoissakin näkyi pää pään vieressä ja pylväistössä oikealla huomasi Bellarion herttuan itsensä, joka seisoi mustan, pirullisen della Torren ja punaisiin pukeutuneen Milanon arkkipiispan välissä. Heidän läheisyydessään seisoi myös kreivitär Beatrice, eboniittimustan tukan ympäröimät kasvot valjuina, yllään valkea samettipuku. Hän nojautui hieman etukumarassa rintasuojukseen, heiluttaen toisella kädellä värikästä huivia.
Bellarion silmäili ympärilleen arvostelevin katsein. Tilaisuus oli ensimmäinen niistä onnettaren suosionilmauksista, joiden johdosta, kuten fra Serafinokin toteaa, Bellarion sittemmin sai liikanimen Onnellinen. Ikäänkuin tilanteesta nauttien seisoi hän vähäistä myöhemmin herttuan ja kokoontuneen hovin edessä freskomaalauksilla kaunistetussa huoneessa, jota kutsuttiin Galeazzon saliksi ja jonne Facino itse oli hänet johdattanut.
Bellarionilla oli yllään nahkanuttu ja teräskypärä, ja hän nojasi sauvana käyttämäänsä kahdeksan jalan pituiseen keihääseen. Tuijottavista silmäpareista huolimatta vartosi hän tyynesti herttuan puhuttelua. Ja kun hän vihdoin antoi selontekonsa seikkailuistaan, oli se yhtä yksinkertainen kuin aikoinaan koira-ihmeen selitys. Kun Buonterzon väki oli päässyt kahlaamon yli, piileksi Bellarion seitsemänkymmenen miehensä kanssa heistä hieman pohjoiseen. Etelämpänä olevaan metsikköön lähetetyt kolmekymmentä miestä olivat näin joutuneet ottamaan hyökkäyksen vastaan. Bellarion huomasi, että apuun rientäminen oli myöhäistä. Hän lähti miehineen liikkeelle, mutta ennenkuin he olivat edenneet montakaan askelta onnettomia tovereitaan kohti, keksivät he villiviinin ja jasmiinien peittämän notkelman joen rannalla. He heittäytyivät heti siihen, vetäen luikertelevia köynnöksiä suojakseen. Samassa ilmestyi vihollinen näkyviin metsiköstä. Nähdessään tyhjän lakeuden leviävän edessään, otaksuivat Buonterzon miehet ilmeisesti jo surmanneensa kaikki kahlaamolle jääneet vihollisensa, ja pyörsivät takaisin. Ennenpitkää kuului kuitenkin uudelleen askelten töminää ja melusta päätellen palasivat he nyt entistä lukuisampina.
"Vasta nyt käsitän", pitkitti Bellarion, "että he todellisuudessa pakenivat ranskalaista ratsuväkeä, joka sillävälin oli ehtinyt heidän selkäänsä. Jäimme tunniksi paikoillemme ja sitten lähetin vakoojan ottamaan tilanteesta selkoa. Hän ilmoitti suuren ratsumiesjoukon lähestyvän Nuren taholta. Luulimme sitä Buonterzon väeksi, jonka Facino jälleen oli peräännyttänyt. Jäimme edelleenkin pariksi tunniksi piilopaikkaamme. Vihdoin kapusin rantaäyräälle, mistä saatoin nähdä Trebbian tuonpuoleisen rantapenkereen. Kummastuksekseni se oli tyhjä. Aivan läheisyydessäni näin kuitenkin muutamia miehiä, ja pian senjälkeen seisoin Werner von Stoffelin kanssa vastakkain. Hän kertoi minulle sitten taistelun kulusta."