"Bellarion!" toisti hän, ja hänen äänensä värisi kuin luutun kieli.
Nuori mies kävi levottomaksi. "Madonna!" Hän kumarsi jäykästi, tarttui ojennettuun käteen ja nosti sen kohteliaasti huulilleen. "Nöyrin palvelijanne."
"Bellarion!" Nyt oli äänessä moitetta. Kreivitär tarttui nuorukaisen käsivarteen ja katsoi häntä kasvoihin.
"Tiedättekö, että olen surrut teitä kuin vainajaa ainakin? Luulin sydämeni murtuvan. Elämä ei enää tuntunut elämältä. Ja te — teillä ei ole muuta sanottavaa kuin 'nöyrin palvelijanne!' Oletteko kivestä?"
"Entä te, madonna?" Melkein vihaisesti irroitti Bellarion käsivartensa kreivittären otteesta. Hän oli, harvinaista kyllä, suuttunut oikein todenteolla. "Hyvä Jumala! Eikö maailmassa ole uskollisuutta olemassakaan? Tuolla alhaalla imarteli minua herttua vain Facinoa mustatakseen. Pakenin sieltä kohdatakseni täällä vielä murheellisempaa uskottomuutta."
Kreivitär oli perääntynyt ja kääntyi poispäin. Kalpeana loi hän nopean silmäyksen Bellarioniin. Hänen kapeat silmänsä näyttivät tavallistakin kapeammilta.
"Mitä te oikein otaksutte?" Ääni oli soinnuton. "Onko sota tehnyt
teidät heikkojärkiseksi?" Hän nauroi epämiellyttävästi. "Ymmärrän!
Luulitte, että…! Voi, te hullu! Te narripoloinen! Kerronkohan
Facinolle, niitä luulitte, mitä olette rohjennut vihjata?"
Bellarion tuijotti häntä hämmentyneenä, loukkaantuneena. "Madonna, käytätte sanoja…" aloitti hän kiihkeästi, mutta keskeytti. Hetkistä myöhemmin oli hänen suuttumuksensa kaikonnut. "Olette oikeassa, minä olen narri. Sallitteko minun poistua?"
Hän kääntyi, mutta kreivittärellä oli vielä puhuttavaa.
"Sanoitte minun käyttäneen sanoja. Mitä sanoja? Sanoin surreeni teitä. Äitinnekin olisi surrut teitä. Mutta te luulitte…!" Hän lähti astumaan pylväikköä kohti. "Menkää!"