Tuntikausia he odottivat ääneti. Ilma oli raskas, mutta myrsky ei ottanut puhjetakseen. Keskiyön tienoissa alkoi Bellarion jo käydä masentuneeksi, kunnes äkkiä kuuli ääniä, varovaista astuntaa nurmella. Silmänräpäystä myöhemmin lähestyi jo muulijono vartiota. Muonanhakijain päällikkö oli matkannut tätä väliä niin usein, että hän ei osannut enää odottaakaan yllätystä. Nyt hän ällistyi sanattomaksi nähdessään yht'äkkiä ihmismuurin sulkevan tien. Tovin epäröityään kahmaisi hän ohjakset tiukemmin käsiinsä ja kääntyi, karjaisten käskyn perässä tuleville. Pimeydestä kuului pian sekavaa melua ja huutoa. Jono kääntyi takaisin, mutta taaskin olivat keihäät vastassa. Syntyi pakokauhu ja miehet yrittivät mikä minnekin. Hiljaa kiertyi verkko heidän ympärilleen sulkien heidät yhä ahtaammalle alalle. Lopulta heillä tuskin oli ollenkaan liikkumistilaa. Vihdoin saatiin vähän valoa. Kymmenkunta lyhtyä syttyi ja Bellarion ryhtyi tutkimaan apajaansa. Muulijono oli ollut pitkä ja kaikki eläimet olivat raskaasti kuormitettuja. Ajajia, viittä kuutta nuorukaista, johti pitkä, veltto, rokonarpinen mies. Masentuneina he seisoskelivat kuormien välissä, kuvitellen köydensilmukan jo olevan kaulallaan.
Bellarion ei tehnyt mitään kysymyksiä. Lyhyesti antoi hän määräyksensä Stoffelille. Oudoilta ne hieman tuntuivat, mutta Stoffel ei epäröinyt hetkeäkään. Sata miestä jätettiin Wenzelin päällikkyyden alaisina vartioimaan muuleja, kaksikymmentä pantiin saattamaan ajajia, muut saivat palata kortteereihinsa.
Puoli tuntia myöhemmin kuulusteli Bellarion erään talonpojan pirtissä muulijonon johtajaa. Vanki seisoi kahden peitsimiehen välissä ja nuorukainen tutki hänen kasvojaan kynttilän valossa.
"Luulenpa, että olemme tavanneet aikaisemmin…" tokaisi hän äkkiä.
"Tehän olette sama veijari, jonka kanssa matkasin Casaleen… rosvo.
Lorenzaccio da Trino."
Mies räpytti pelokkaasti silmiään. "En kiellä. Mutta minä olin ystävänne, ja ellei tuota kirottua talonpoikaa olisi ollut…"
"Vaiti!" kivahti Bellarion. Hän laski kynttilän pöydälle ja istuutui nojatuoliin. Lorenzaccio kyräili häntä arasti, ihmetellen hänen uljasta asuaan. Pelko esti häntä tekemästä mitään huomautuksia.
Bellarion tarkkasi häntä tiukasti tummilla silmillään ja rosvo hytisi, vaikka yö olikin lämmin. "Tiedätte, mikä teitä odottaa?"
"Tiesin panneeni henkeni alttiiksi, mutta…"
"Köysi, ystäväiseni. Sanon sen suoraan, ettei epäilylle jäisi tilaa."
Miehen polvet hetkahtivat ja vartijain täytyi tukea häntä. Bellarionia melkein hymyilytti. Hän nojasi leukansa käteensä ja katseli pitkän aikaa ääneti vankiaan. Lopulta hän puhkesi puhumaan, kiusallisen hitaasti.