Päivännousuun oli vielä vajaan tunnin aika, muulijonon saapuessa Alessandrian eteläiselle portille. Jonon johtaja rikkoi öisen hiljaisuuden kimeällä vihellyksellä, jonka hän kertasi kolmasti.
Holvissa välähti valo ja ääni kajahti:
"Kuka pyrkii sisään?"
"Messer Girolamon lähetti", vastasi muulinajaja. "Tunnus?"
"Voittoisa Lodi."
Valoläikkä siirtyi. Kuului raskaitten ketjujen kalinaa ja lukkojen kitinää. Roteva, tumma olento vääntäytyi laiskasti näkyviin. Portin aukosta alas lasketun nostosillan takaa näkyivät vartiohuoneen valot, joita vastaan keihäsmiesten varjot kuvastuivat.
Muulinajaja puhui pimeyteen. Hän jätti hyvästit olemattomille seuralaisilleen ja antoi määräyksiä näkymättömälle apulaiselle. Senjälkeen ajoi hän kuormitetut muulit sillalle ja ilmestyi vihdoin itsekin valopiiriin. Muulijonon johtaja oli pitkä, yhtä pitkä kuin Lorenzaccio, mutta nuorempi. Hänen yllään oli karkea, ruskea viitta ja samanväriset, polviin asti ristiinnyöritetyt housut. Vartioupseeri valaisi lyhdyllä hänen kasvojaan. "Te ette ole Lorenzaccio!"
"Piru vieköön teidät", ärähti muulinajaja, "pitääkö teidän kärventää silmäni huomataksenne sen?"
"Kuka te olette? Mikä on nimenne?"
"Nimeni on Giuseppe ja minua sanotaan Beppoksi. Olen täällä Lorenzaccion sijasta. Hän joutui kiikkiin ja oli vähällä menettää henkensä. Teidän ei tarvitse esitellä itseänne, kapteeni. Lorenzaccio ennusti minun joutuvan tekemisiin vihaisen vahtikoiran kanssa, jonka nimi on Chrisoforo, ja joka mielellään nielaisisi minut purematta. Näkemästäni päättäen Lorenzaccio kuitenkin valehteli. Olisikohan teillä mitään juotavaa läheisyydessä? Janottaa." Muulianajaja pyyhkäisi kämmenselällä hikistä otsaansa, tuhrien jo entuudestaan likaiset kasvonsa vielä likaisemmiksi.