"Viekää muulinne kaupungintalolle", sanoi kapteeni töykeästi.
Aamu sarasti messer Beppon saapuessa päämääräänsä. Hän ohjasi muulit avaraan pihaan jättäen ne odottelevien sotilaitten huostaan. Kirjavaa oli tuo pihalla maleksiva joukko; Vignaten sotilaitten joukossa asteli upseereja ja siviilivirkailijoita. Upseerit olivat reippaita ja hyvinvoipia, kaupunkilaiset taas kurjannäköisiä, mistä muulinajaja päätteli, että sotaväkeä lihotettiin siviiliväestön kustannuksella.
Ollakseen muulinajaja oli messer Beppo perin itsetietoinen veikko. Hän vaati heti pääsyä Giovanni Vignaten puheille. Ensi aluksi hänen vaatimuksistaan vähäteltiin, mutta kun hän lopulta alkoi päästellä uhkauksia, opasti muuan upseeri hänet linnaan.
He kulkivat kapean sillan yli roccaan, suuren guelfilinnan sydämeen, ja edelleen kiemurtelevia portaita ylös alastomaan huoneeseen, jossa ikkunain sijasta oli lasittomia aukkoja ja jonka kattoon messer Beppo saattoi ulottua kädellään. Huoneessa oli vankka tamminen luostaripöytä, tammipenkki ja jykevä nojatuoli. Ainoa ylellisyysesine, jonka muulinajaja näki, oli punasamettinen pielus.
Jättäen Beppon yksin poistui nuori upseeri kapeasta ovesta toiseen huoneeseen. Sieltä tuli hetken kuluttua tummapintainen, paksuhuulinen, arvokkaasti liikehtivä mies, jolla oli yllään pitkä, punainen viitta. Hänen perässään astelivat mustapukuinen munkki ja nahkapukuinen sotilas, jonka kallisarvoisesta vyöstä riippui tikari ja miekka.
Mustanpuhuva mies loi muulinajajaan ylpeän, kysyvän katseen.
"Sanotte, että teillä on minulle asiaa", virkkoi hän, istuutuen nojatuoliin. Munkki sijoittui penkille, nojaten kyynärpäitään pöytään. Kapteeni taas seisoi Vignaten rinnalla. Messer Beppon opas oli jäänyt huoneen perälle.
Pitkä, nuori muulinajaja astui lähemmäksi kainostelematta vähäistäkään.
"Hänen ylhäisyytensä Desanan kardinaali pyytää ilmoittamaan, että tämä elintarvelähetys on viimeinen."
"Mitä?" Vignate puristi tuolinsa käsinojaa. Arvokas ilme katosi hänen kasvoiltaan.