"Laupias Isä!" nauroi Facino. "Ansaitsisitteko muuta, kunniaton kavaltaja! Paina mieleesi tämä, Bellarion, kun mittaat hänelle ansion mukaan. Hän on sinun vankisi. Sinun sijassasi en päästäisi häntä viittäkymmentätuhatta tukaattia vähemmällä. Kun hänen lodilaiset alamaisensa joutuisivat pulittamaan rahat, heräisivät he kyllä huomaamaan, minkälaista elättiä suvaitsevat herranaan."
Vignate katseli Facinoa synkästi. Hänen turpeat huulensa olivat vihasta vääntyneet. "Rukoilkaa Jumalaanne, Facino, ettette koskaan joutuisi minun kynsiini."
Bellarion iski Vignatea olalle. "En pidä teistä, herraseni. Te olette lurjus ja maailmassa on jo lurjuksia liikaa. Pidänpä miehelle sopivampana luopua niistä sadastatuhannesta tukaatista, jotka olette minulle velkaa, ja lähettää päänne Milanon herttualle, pettämällenne hallitsijalle."
Vignate aukoi suutaan.
"Älkää puhuko enää mitään", neuvoi Bellarion. "Se, mitä olette tähän saakka sanonut, on jo maksanut teille viisikymmentätuhatta. Julkeus on kallista lystiä sotavangille." Hän kääntyi vahtisotilaihin. "Viekää hänet yläkertaan, riisukaa hänen aseensa ja sitokaa hänet."
"Mitä aiotte, ihmispeto? Minähän olen antautunut. Teillä on kunniasanani."
"Jopas nyt on sana!" naureskeli Bellarion. "Annoitte kunniasananne myös Gian Galeazzo Viscontille, mutta nousitte hänen poikaansa vastaan ennenkuin vanhus oli edes ehtinyt kylmetä." Hän viittasi mahtavasti sotilaille, mutta kun hän jälleen kääntyi, huomasivat Facino ja Carmagnola, että hän vapisi.
"Vai temppuilija ja petkuttaja! Ja sen saan kuulla Juudaksen suusta."
Näin hän osoitti, mikä eniten oli häntä suututtanut. Mutta he eivät tietäneet, että hän olisi voinut nuokin sanat sulattaa, ellei kerran aikaisemmin olisi kuullut palvomansa neidon syyttävän häntä samalla tavalla. "Älä välitä, poikaseni, siitä. Etpä muuten juuri kainostellut. Kokonaista satatuhatta! Hyvä, hyvä!" Facino nauroi. "Kylläpä sinua onni potkaisi."
"Tosiaankin", virkkoi Carmagnola. "Niin, ja juttu on nyt onnellisesti lopussa."