"Paitaniekoille tästä koituu kunnia", huomautti Facino. "Senvuoksi katson sinun olevan oikeutetun päällikön asemaan."
"Määrätkää mieluummin messer Carmagnola johtajaksi. Jos syntyisi taistelu, joutuisivat juuri paitaniekat tuleen, ja silloin hoitaa messer Carmagnola asiat paremmin kuin minä."
"Olette jalomielinen, herraseni", sanoi Carmagnola. Bellarion loi häneen tiukan katseen, nähdäkseen ivasiko hän ehkä, mutta huomasi heti Carmagnolan olevan vakavissaan.
Kaikki sujui Bellarionin suunnitelman mukaisesti.
Muutamaa tuntia myöhemmin istui Facino puolisoineen ja esikuntineen Alessandrian linnan salissa aamiaispöydän ääressä. Kaupungissa vallitsi jo sillä hetkellä moitteeton järjestys.
XVI luku.
ERO.
Eräänä kuumana elokuun iltana ratsasti ritari Bellarion yksin Alessandrian ja San Michelen välisen hedelmällisen tasangon halki. Hän oli masentunut ja murheellinen. Turhalta tuntui kaikki tämä maallinen touhu. Suunnitteleminen, aikomukset, sen tiesi hän jo omasta kokemuksestaan, saattoivat lumota, synnyttää kuvitelman jonkin teon tarpeellisuudesta, mutta kun työ oli tehty, olivat kuvitelmatkin murskana. Tartu käsin kuvitelmaan, niin se vuotaa kuin vesi kämmeniesi välitse. Loppujen lopuksi ei mikään asema tässä maailmassa ole sen parempi kuin toinenkaan. Ainoa hyvä elämässä on opiskelu, koska opiskelu on työ, jota ei koskaan saa loppuun suoritetuksi.
Messer Bellarion alkoi ajatella, että hän sittenkin oli poikennut oikealta uraltaan. Olisi pitänyt jatkaa matkaa mestari Chrysolaraan luo Paviaan. Tai ehkä hän oli erehtynyt jo päättäessään lähteä Ciglianosta. Luostarielämällä oli ainakin vakava tarkoituksensa. Luostarissa ei maallista eloa katsottu muuksi kuin jälkeentulevan, todellisen elämän esikartanoksi; elämä täällä oli lyhyt noviisiaika, valmistus ikuisuuteen. Mitä merkitsi rauhallisen, todellisen päämäärän etsimisen rinnalla kaikkinainen maallinen sokea uurastus ja taistelu?
Näin tarkasteli messer Bellarion totuutta, ratsastaessaan virtaavan joen vartta, sinitaivasta kohti kurkottelevien poppelien katveessa.