Mutta kun hän jätti vilpoisat varjot nousten lakeudelle, jätti hän myös alakuloiset mietteensä. Äkkiä osui hänen katseensa naiseen, joka lähestyi valkoisen hevosen selässä ratsastaen. Naista seurasi metsästäjä ja kaksi tallipoikaa, yllään hopean- ja sinisenkirjavat liverit, mikä ilmaisi heidän kuuluvan messer Facino Canen, Biandraten kreivin, palveluskuntaan, Facino Canen, joka nyt oli katkaissut kaikki suhteensa Milanon herttuaan ja Visconteihin, halliten yksinvaltiaana Alessandriaa.
Bellarion olisi mielellään väistynyt tieltä. Sellainen halu valtasi hänet aina hänen joutuessaan kreivittären läheisyyteen. Facinon puoliso tavoitti hänet kuitenkin pian, jätti haukkansa metsästäjän hoiviin, ja puhkesi puhumaan.
"Jos olette kotimatkalla Bellarion, voimme ratsastaa yhdessä."
Sisimmässään närkästyneenä mutisi nuori mies iloitsevansa hänen seurastaan.
Kreivitär loi häneen syrjäsilmäyksen ja kääntyi ratsastamaan hänen rinnallaan. Puhuttiin metsästyksestä. Tämä seutu tarjosi vallan oivallisen tilaisuuden sentapaisen urheilun harrastamiseen. Tänään oli kuitenkin menestys ollut mitätön. Luultavastikin pidätti helle kyyhkysiä piilossa.
Äänetönnä ratsasti Bellarion eteenpäin, kuunnellen kreivittären rupattelua. Tuokion kuluttua vaikeni kreivitärkin, kunnes nopeasti katsahdettuaan seuralaistaan kysyi:
"Oletteko suuttunut, Bellarion?"
Bellarion hätkähti. "Tokkopa sentään olen niin julkea."
"Olette ollut niin yksin näinä päivinä. Olette kartellut minua yhtä innokkaasti kuin minä olen yrittänyt lähestyä teitä."
"Saatoinko aavistaakaan, että haluaisitte tavata minua?"