Ja kun toinen ei vastannut, jatkoi hän: "Meidän kummankin toiveet ovat pettäneet. Minä näet toivoin, ettette tiennyt Facinon läsnäolosta mitään, vaan vihdoinkin olitte herännyt huomaamaan, että vaimon kunnia velvoittaa."
Kreivitär ei heti tajunnut hänen sanojensa merkitystä. Mutta sitten karahti hän punaiseksi ja vihan kyynelet sumensivat hänen katseensa. Hänen äänensä oli yhä ivallinen, vaikka se vapisi.
"Ette jätä minulle mitään. Riisutte minut alastomaksi ja heitätte lokaa päälleni. Olen ollut ystävänne, Bellarion. Mutta vain tähän asti."
"Madonna, jos olen loukannut…"
"Vaiti." Kreivitär oikaisihen majesteetillisesti. "Kuunnelkaa nyt. Ei sovi, että te enää jäätte tänne. Minun tulee seurata puolisoani."
"Ja minun pitäisi erota hänen palveluksestaan?"
"Pyydän sitä… suosionosoituksena, Bellarion. Olette itse syypää siihen, että minä en voi kohdella teitä niinkuin haluaisin. En tahdo tavata teitä jok'ainoa päivä." Kreivitär kiihtyi jälleen. "Ellette lähde, vannon…"
"Älkää vannoko mitään", kivahti Bellarion, äkkiä suuttuneena. "Jos uhkaatte, pysyn vain sitä uskollisempana Facinolle."
Kreivittären sävy muuttui. Hän ei koskaan osannut käyttää aseitaan.
"Ah, Bellarion, enhän minä uhkaa. Rukoilen…"