"Voi, tietysti hän suostuu. Hän marssii kernaasti kanssanne Milanoon, auttaa teitä kukistamaan Malatestan ja sitten hän tuhoaa teidät, saadakseen ottaa haltuunsa kaupungin Ranskan kuninkaan nimessä."
"Olet harrastanut politiikkaakin opintoaikanasi."
"Käytän järkeäni."
"Toisinaan, poikaseni, toisinaan. En ole ajatellutkaan Boucicaultia tämän jutun yhteydessä. Miehiä minun kuitenkin on saatava. Mutta mistä?"
Bellarion ymmärsi. Facino toivoi pääsevänsä hänestä eroon ja halusi hänen käsittävän sen. Facinon rakkaus arvottomaan naiseen oli syvä ja horjumaton — hairahdus ei voinut sitä vähentää. Bellarion käytti järkeään, kuten huomaatte.
Miksi oli Facino vakoillut tuona iltana Milanossa? Varmasti senvuoksi, että hän jo silloin epäili puolisoaan. Hän oli rauhoittunut sillä kertaa, mutta vain hetkeksi. Vaikka hän saattoi olla varma siitä, ettei mitään rikollista ollut tapahtunut, ei hän voinut olla yhtä varma siitä, ettei hänen tarvitsisi olla varuillaan.
Suuri murhe laskeutui Bellarionin sydämeen. Kaikki mitä hän oli, kaiken mitä hän omisti, oli hän velkaa Facinolle. Ja hän puolestaan oli vain pistävä oka Facinon ruumiissa.
"Niin", huokasi hän heikosti hymyillen, "minäkin olen viime aikoina ajatellut tätä asiaa. Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, että olen hieman ajatellut oman kondottani muodostamista."
Facino suoristihen. Nuo sanat eivät miellyttäneet häntä.
"Ohoh, jopa on sinulla suuret tuumat!"