Avoimella sivulla oli myöskin penger, ja sen yläpuolella suuri punainen rakennus, puoleksi linna, puoleksi linnoitus. Tämän rakennuksen kummallakin puolen kohosi korkeuksiin mahtava, pyöreä, sakarahuippuinen torni.
Näin paljon ehti Bellarion nähdä ennenkuin jälleen pelästyi. Hänen korviinsa kantautui pensaitten takaa kuuluvien askelten ääni. Tuokiota myöhemmin ilmestyi nuori, ikäänkuin arkaillen liikkuva nainen pensasaidan aukkoon, hätkähti ja pysähtyi.
Muutaman siunaaman verran seisoivat he vastakkain tuijottaen toisiaan, ja tämä tuokio riitti syövyttämään neidon kuvan ainaiseksi Bellarionin mieleen. Neito oli keskikokoinen ja hoikka, pukeutunut safiirinsiniseen, kullalla kirjailtuun ruumiinmukaiseen pukuun. Hänen olemuksessaan oli jotakin arvokasta ja käskevää. Kapeita kasvoja kehysti kullanruskea tukka, hiukan jalokivillä koristettua otsaripaa tummempi, nenä oli suora, ehkä hieman pitkä, ilme uhmaava. Outoa kauneutta kohottivat vielä suuret, miettivät, ruskeat silmät, jotka tällä hetkellä hämmästyneen kysyvinä tarkkasivat Bellarionia. Tuo katse tutki ja käski. Se pakotti hänet tunnustamaan oitis.
"Rouva!" änkytti hän. "Armahtakaa! Minua ajetaan takaa."
"Ajetaan takaa!" Neito liikahti ja hänen ilmeensä muuttui. Suuret silmät tummenivat.
"Minut luultavasti hirtetään, jos joudun kiinni", lisäsi Bellarion hieman rohkaistuneena.
"Kuka teitä etsii?"
"Poliisiupseeri miehineen."
Hän olisi halunnut kertoa enemmän. Hän olisi halunnut selittää olevansa viaton, huonon onnen vainoama, mutta neito kohotti torjuvasti kapeat, hienot kätensä, jolloin pitkät hihat solahtivat taapäin. Nopeasti vilkaisi hän taakseen piha-aukealle.
"Tulkaa", sanoi hän sitten. "Piilotan teidät." Ja hän lisäsi huolestuneemmalla äänellä, mikä sai Bellarionin siunaamaan hänen säälivää sydäntään: "Jos teidät keksitään täältä, on kaikki hukassa. Kumartukaa ja seuratkaa minua."