Kuuliaisena kompuroi nuorukainen melkein nelinkontin hänen jälessään, pitäen visusti päänsä penkereen harjalla olevan rintasuojan reunaa alempana.
Hänen edellään astui neito levollisesti, osoittaen kunnioitettavaa itsehillintä- ja harkintakykyä. Vain narri, tuumi Bellarion, olisi nyt pitänyt kiirettä. Turha hoppu olisi vain aikaansaanut uteliaisuutta ja kysymyksiä.
Turvallisesti pääsivät he sillalle asti. Bellarion huomasi, että se nousi portaina aina holvikaaren huipulle ja laskeutui jälleen toisella puolella marmoritemppelin juurelle.
"Odottakaahan, nyt pitää meidän olla varovaisia." Neito antoi katseensa lipua pitkin puutarhaa. Bellarion huomasi hänen vavahtavan ja kullanruskeitten silmien laajenevan pelosta. Hän ei voinut nähdä, mitä neito näki: palatsista purkautuvaa, aseellista miesjoukkoa. Mutta hän arvasi totuuden, ennenkuin hänen suojelusenkelinsä huudahti: "Liian myöhään! Jos nousette sillalle niin teidät varmasti nähdään." Silmänräpäystä myöhemmin lisäsi neito: "Kumartukaa ja ryömikää nelinkontin sillalle. Kuljen jälessänne ja koetan estää heitä näkemästä teitä."
"Toiveeni ovat paljon vähäisemmät kuin se suoja, jonka hoikka vartenne tarjoaa, rouva", virkkoi Bellarion. Hän painautui mahdollisimman latteaksi maahan. "En aprikoisi hetkeäkään, jos taivas olisi suonut teille leveyttä samassa mitassa kuin laupeutta. Mutta koska nyt kerran näin on, luulen tietäväni paremman keinon."
Neito tuijotti häntä rypistäen hiukan otsaansa. Mutta sitten hän jälleen osoitti pystyvänsä nopeasti erottamaan pääasian sivuseikoista.
"Paremman keinon? Minkä sitten?"
Bellarion oli tarkkaillut ympäristöä. Paviljongin takana työntyi vähäinen, kypressejä kasvava niemeke lampeen. Niemen kärjessä laahasi suojaava leppäpensas oksiaan vedessä.
"Tämän", vastasi Bellarion kiemurrellen kuin ankerias lampea kohti.
"Minne aiotte?" huusi neito. "Tuo lampi on syvä, matalimmassakin kohdassa on vettä parisen syltä."