"Sitä parempi", vastasi Bellarion. "Tuskinpa osaavat ruveta minua sellaisesta paikasta etsimäänkään."
Hän veti henkeään syvään ja valmistautui sukeltamaan.
"Ah, odottakaa nyt!" huusi neito tukahtuneesti. "Sanokaa nyt vihdoinkin…"
Hän vaikeni hengen salpautuessa kurkkuun. Nuorukainen oli kadonnut, pulahtanut veteen kuin saukko. Pari laajenevaa rengasta vedenpinnalla oli kaikki, mitä hän jätti jälkeensä.
Henkeään pidätellen odotti neito hänen päänsä ilmestymistä vedenpinnalle. Turhaan. Hetket kuluivat. Takaapäin kuului äänekästä puhetta. Peitsimiehet lähestyivät nopeasti ja uteliaita hoviherrojakin oli lyöttäytynyt mukaan katselemaan ihmismetsästystä. Äkkiä pyrähti niemen kärjessä olevan pajupensaan juurelta pelästynyt liejukana rääkäisten lentoon, räpytteli vähän matkaa pitkin vedenpintaa ja laskeutui jälleen. Pensaan oksat taipuivat, heilahtelivat hetkisen ja sitten oli taas kaikki hiljaista. Neito oli nähnyt ja ymmärtänyt.
Hän kietaisi oravannahkapäärmeisen viitan tiukemmin hartiainsa ympäri ja kääntyi viattoman hämmästyneenä sotilaita kohti. Heitä oli neljä saman nuoren upseerin johdossa, joka oli etsinyt Lorenzacciota Uroshirven majalasta.
"Mikä nyt on hätänä?" tervehti neito hieman yrmeästi, ikäänkuin olisi häntä häiritty. "Mitä te etsitte?"
"Muuatta miestä, madonna", vastasi kapteeni lyhyesti.
Neidon katse siirtyi hänestä kolmeen keikariin, jotka seurasivat sotilaita muutaman askeleen päässä.
"Muuatta miestä?" toisti hän. "Enpä muista nähneeni täällä ketään miehentapaista tänään."