Kaksi niistä kolmesta, joihin hän etupäässä oli ivansa kohdistanut, nauroi julkeasti; kolmas punastui hiusmartoaan myöten, silmien tuikahtaessa kostonhimoisesti. Hän oli nuorin heistä, tuskin muuta kuin poikanen. Hänellä oli samanlaiset ruskeat silmät kuin tytöllä, samanlainen tukka, ja muutenkin oli heidän piirteissään paljon yhdennäköisyyttä. Kuitenkin sai hänen kasvoiltaan turhaan etsiä sitä arvokkuutta, joka oli neidolle niin luonteenomainen. Pojalla oli yllään loistava kultabrokaadimekko, jossa oli pitkät, vihreät hihat. Hänellä oli kullasta taottu vyö, josta riippui upea tikari, ja hänen vihreässä silkkilakissaan hehkui suuri rubiini. Toisessa sääressä oli keltainen, toisessa viheriä säärys, viheriässä jalassa oli vuorostaan keltainen ja keltaisessa vihreä kenkä. Tämä kuusitoistavuotias nuorukainen oli herra Gian Giacomo Paleologo, Montferratin markiisi.
Entä seuralaiset? Toisella heistä, noin kolmikymmenvuotiaalla messer Corsariolla, markiisin opettajalla, oli ketun naama, ja hänen purppuramekkonsa olisi paremminkin sopinut hovikeikarille kuin kasvattajalle, ja toinen taas, herra Castruccio da Fenestrella, noin viisikolmattavuotias nuori mies, olisi ollut melko mukiinmenevän näköinen, elleivät hänen kalpeat kasvonsa ja arasti vilkuilevat silmänsä olisi paljastaneet jo pitkälle ehtinyttä paheellisuutta. Hän se tällä kertaa joutui ärtyneen markiisin maalitauluksi.
"Älä naura, Castruccio."
Sillä välin viittoili kapteeni sotilaille. "Kaksi teistä etsii portin luona olevasta pensaikosta. Kaksi seuraa minua." Hän kääntyi ja tiedusteli neidolta: "Teidän korkeutenne ei ole nähnyt ketään?"
Hänen korkeutensa kierteli: "Enkö kertoisi teille, jos olisin nähnyt?"
"Mutta muuan mies kätkeytyi tänne joitakin hetkiä sitten. Hän on tullut tänne puutarhaportista tai muurin yli."
"Näittekö hänen tulevan?"
"Näin aivan selviä merkkejä siitä."
"Mitä merkkejä?"
Kapteeni selitti. Neidon herkät huulet ilmaisivat jo ennenkuin hän ehti vastata, ettei hän oikein uskonut noihin merkkeihin.