"Nauratko, nulkki?" kärisi hän, hypähtäen pystyyn. "Mitä naurettavaa tässä on?"
Bellarion naurahti uudelleen ja vastasi: "Te itse, herra herttua.
Omasta ansiostanne ette ole mitään. Milanon herttua olette ainoastaan
Jumalan armosta ja Facino Canen luvalla. Ja kuitenkin rohkenette
kapinoida, kumpaakin vastaan."
"Älä huoli, Bellarion", murahti Facino. "En tarvitse asianajajaa."
"Bellarion", kertasi herttua, tuijottaen nuorta miestä käärmeeellisen näköisenä. "Muistanpa teidät entuudestaan ja muistan vastakin… Kyllä minä teidät vielä opetan."
"Jumal'avita! Teidät tässä opetetaan!" ärjyi Facino. "Lähtekää takaisin Milanoon odottamaan, kunnes ehdin sinne antamaan teille oppituntinne, ja kiittäkää luojaanne että olette isänne poika ja että minä muistan sen. Muuten ette pääsisi täältä elävänä. Tiehenne, ja siistikää käytöksenne ennenkuin kohtaamme jälleen, tahi muuten, niin totta kuin Jumala elää, suomin teidät omakätisesti."
Pelästyneenä vetäytyi Gian Maria taaksepäin kolmen seuralaisensa turviin. Tutiseva della Torre yritti tyynnyttää riehuvaa kondottieria.
"Herra! Herra! Tuo ei sovi arvollenne!"
"Vai ei! Mutta tuon juonikkaan kakaran arvolle sopii nimittää minua koiraksi! Häipykää, herra! Tiehenne, jok'ikinen! Näytä heille ovi, Bellarion! Heitä ulos Milanon herttua!"
Herttua seurueineen ryntäsi tiehensä, peläten pääsevänsä hengestään, ellei pitäisi kiirettä. Mutta hän ei palannut Milanoon, vaan jäi Vigevanoon. Myöhemmin illalla tuli della Torre uudelleen Facinon puheille yrittääkseen rakentaa rauhaa. Facino oli jo tyyntynyt hiukan ja lupasi ottaa vastaan herttuan vielä kerran.
Nuori ruhtinas saapui, tällä kertaa kohteliaana, ilmoittamaan, että hän kernaasti sallisi Facinon marssia Milanoon rauhallisissa aikeissa ja että kondottieri palautettaisiin holhooja-asemaansa. Lyhyesti: hän suostuisi kaikkeen, koska hän ei muuta voinut.