Silmät suurina tuijotti Carmagnola häntä. "Pyhä Ambrosius, jopas pelaatte korkeata peliä!" Bellarion hymyili. "Puhun teille vilpittömästi. Selitän, mihin pyrin. Pitkäpiimäistä juttua tietysti kaikki tämä, mutta miten saisin muutenkaan epäluulonne hälvennetyksi? Tarvitsen, nähkääs, apuanne."
"Pistääksenne minut talonpojaksi shakkilaudallenne?"
"Älkää sanoko niin. Francesco Busone on paremman arvoinen."
"Niin on, jumaliste. Olen iloinen, että käsitätte sen."
"Olisinko puhunut asioistani mitään, ellen olisi sitä ymmärtänyt?" virkkoi Bellarion ikäänkuin vahvistaakseen toveriaan uskossa, vaikka huomasi, ettei tällä ollut harmaata aavistustakaan, mistä oli kysymys.
"Kertokaa minulle, mitä varten olette tehnyt kaikki nämä suunnitelmat."
Bellarion huokasi. "Ehkäpä vain omaksi huvikseni. Tämä on minusta perin mielenkiintoista hommaa. Facino sanoi minua synnynnäiseksi strateegiksi. Tällainen suurpiirteinen strategia elämän taistelutantereella antaa ikäänkuin väljemmän liikkumatilan taipumuksilleni." Hän nojasi mietteliäänä leukaansa käteen. "Ei tässä luullakseni ole mitään muuta." Äkkiä hän kysyi: "Lähetättekö sanan?"
Carmagnola mietti myös. Olipa hänkin uneksinut, haaveillut pelistä, jossa Bellarion vuorostaan saisi näytellä talonpojan osaa.
"Lähden itse Melegnanoon", vastasi hän.
Tuskaisena ja kärsimättömänä oli ruhtinatar Valeria odotellut kohtalon kääntymistä. Carmagnolan tulo herätti hänessä toiveita siitä, että sietämätön tilanne vihdoinkin päättyisi.