Carmagnola oli tehnyt laskelmia ja ilmoitti, että Theodore luultavasti saisi palkatuksi noin viisituhatta miestä, siis huomattavan armeijan. Oli senvuoksi arvioitava, suuriko armeija tarvittaisiin hänen voittamisekseen. Milanolaisia joukkoja tarvittiin näihin aikoihin muuallakin.
Bellarion lausui hieman mietittyään mielipiteenään, että Theodorea vastaan riittäisi armeija, joka muodostettaisiin Koenigshofenin saksalaisista, Stoffelin sveitsiläisistä, Giasone Trottan italialaisista palkkasotureista ja Marsilion kondottasta. Kaikkiaan kertyisi täten kokoon seitsemäntuhatta miestä. Valpergan ja Carmagnolan kondottat sekä Ercole Bellunon ja Ugolino da Tendan miehet voitaisiin käyttää muihin tarkoituksiin.
Carmagnola puolestaan ehdotti, että hänen kondottansa asetettaisiin
Bellarionin joukon sijaan, koska herttua ehken voisi tarvita
Valsassinan ruhtinasta täällä kotipuolessakin. Carmagnola ottaisi itse
johdon käsiinsä.
Herttuan kalpeilla kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä. Hän katsoi Carmagnolasta Bellarioniin miettivän näköisenä, ja ruhtinatar Valeria pidätteli henkeään.
Lopulta Filippo Maria virkkoi: "Onko teillä tämänjohdosta mitään sanottavaa, Valsassina?"
"Ei, jos teidän korkeuttanne ehdotus tyydyttää. Ottanette huomioon, että Theodore on taitavimpia sotapäällikköjämme, ja että teidän, jos haluatte selvitä voittajana, on lähetettävä parhaat miehenne häntä vastaan."
Ovela hymy levisi lihaville, rauhallisille kasvoille.
"Tarkoitatte itseänne muitten muassa."
"Minä puolestani", sanoi Koenigshofen, "en mielelläni taistele kenenkään muun kuin Bellarionin päällikkyyden alaisena."
"Minä taas", lisäsi Stoffel, "en seuraa muita niinkauan kuin Bellarion elää."