Samassa kuului ulkoa hirveä meteli. Niemekkeellä oli ilmeisestikin taistelu käynnissä, sillä raivokas kiljunta, ryske, aseiden kalina ja komentosanat kajahtelivat lakkaamatta.
"Kyllä hän tuntuu tietävän", vastasi Bellarion ja nauroi jälleen.
Carmagnola kalpeni kiukusta ja puristeli käsiään nyrkkiin. Sitten hän pyörähti kannoillaan ja säntäsi ähkyen teltasta.
Luotuaan Bellarionin ivallisiin kasvoihin surkean katseen, kutsui ruhtinatar Valeria veljeään ja lähti Carmagnolan jäljestä.
Bellarion pani kirjansa pöydälle, heitti viitan hartioilleen ja seurasi heitä. Riennettiin nopeasti lehdettömien puitten välitse pitkin rantaäyrästä Carmagnolan siltaa kohden.
Siellä he pysähtyivät, sillankorvassa, lähelle pientä miesparvea, joka oli pelastunut hengissä niemekkeeltä. Suurin osa niemelle leiriytyneestä joukosta oli joutunut vangiksi. Juuri kun Bellarion saapui paikalle, juoksi viimeinen pelastuneista sillalta rantaäyräälle. Mies oli napolilainen Belluno. Hän huusi juostessaan kaikkia napolilaisia pyhimyksiä avukseen.
Joen toiselta puolen kuului jytinää ja ryskettä. Pimeys oli jo niin sankka, ettei voinut nähdä mitään, mutta saattoi selvästi erottaa äänestä, että Theodoren miehet olivat aloittaneet sillan repimisen.
"Siinä nyt menee siltanne, Francesco", virkkoi Bellarion virnistäen.
"Pilkkaatteko, piru vie?" Carmagnola ärjyi kuin petoeläin. Kaikuvalla äänellä kutsui hän jousimiehiä avukseen. Ruhtinatar Valeria kääntyi äkkiä ja puhutteli Bellarionia.
"Miksi te nauratte?" Ääni oli terävä ja vaativa. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Kaikki tahtoivat kuulla vastauksen.