"Aioimme juuri kutsua teidät tänne. Olemme saaneet tietää, kuka on kavaltanut meidät Theodorelle ja ilmoittanut hänelle kaikista hommistamme, myöskin viimeöisestä hyökkäysyrityksestä."
"Varsin hyvä, vaikka tieto tuleekin liian myöhään. Kuka teidän kavaltajanne on?"
Vastausta ei kuulunut pitkään rupeamaan. Punoittava Stoffel hymyili pahastuneesti ja ruhtinatar Valeria katsoi maahan, mutta muut jatkoivat kyräilemistään. Bellarion närkästyi. Vihdoin työnsi Carmagnola hänelle kokoonkäärityn pergamentin, jossa riippui murrettu sinetti. "Lukekaa."
Bellarion otti käärön ja aukaisi sen. Hänen ällistyksekseen se oli osoitettu "Jalosukuiselle herra Bellarion Canelle, Valsassinan ruhtinaalle". Hän kurtisti otsaansa ja punastui heikosti, mutta kohotti sitten katseensa. "Kuka rohkenee murtaa minulle osoitetun kirjeen sinetin?"
"Lukekaahan nyt", kertasi Carmagnola töykeästi. Bellarion luki.
"Hyvä Herra ja Ystävä. — Teidän uskollisuutenne pelasti viime yönä Vercellin ja sen asukkaat varmasta tuhosta. Ellette te olisi meitä varoittanut, olisi meidät ehdottomasti saatu yllätetyiksi. Haluan teidän saavan tiedon kiitollisuudestani ja vakuutan palkitsevani teidät niin hyvin kuin taidan, jos edelleenkin palvelette minua yhtä auliisti kuin tähän asti.
Theodore Palaeologo."
Hiukan hämmentyneenä, mutta yhä tyynenä ja melkeinpä pikkuisen huvitettunakin kohotti Bellarion päätään.
"Missä tämä on kyhätty kokoon?" uteli hän.
Carmagnola vastasi viipymättä: "Vercellissä, markiisi Theodoren työhuoneessa. Hän on kirjoittanut sen omakätisesti, kuten ruhtinatar Valeria on todistanut, ja sinetti on niinikään hänen omansa. Vieläkö ihmettelette, että mursin sen?"