"Hyvät herrat, ryhdynpä jatkamaan etsimistä", sanoi hän sitten.
He nuuskivat puiston läpikotaisin, viipyen työssään pimeän tuloon saakka. Lopulta alkoi kapteeni ajatella, että hän joko oli erehtynyt päätelmissään, tai että tuo veijari piileskeltyään puutarhassa oli jostakin keksinyt aukon, josta ykskaks oli livahtanut matkoihinsa.
Hän perääntyi masentuneena ja hoviherrat, jotka iloaan hillitsemättä olivat seuranneet hänen puuhailuaan, lähtivät illastamaan.
V luku.
RUHTINATAR.
Samaan aikaan kuin nuori Montferratin markiisi opettajansa ja kamariherransa kanssa istuutui myöhäisen illallisen ääreen, hiipi märkä ja viluinen Bellarion, joka kaksi tuntia oli seissyt leukaa myöten vedessä, vihdoinkin kätköstään. Kuitenkaan hän ei uskaltautunut edemmäksi kuin marmoripaviljongin takana olevalle maakaistaleelle, missä värjötti valmiina vaaran uhatessa heittäytymään uudelleen veteen.
Hän makasi hiljaa pohtien tilannetta ja havaitsi itsekunnioituksensa ja varmuutensa hetki hetkeltä vähenevän.
"Kokemus", näin oli hän tottunut sanomaan — aforismien rakentaminenhan oli hänen mieliharrastuksiaan — "on tyhmien apu, tarpeeton älykkäille."
Mahdollisesti hän nyt taipui korjaamaan tätä käsitystään hieman. Hän aavisti, että pienikin määrä hänen tähän asti väheksimäänsä kokemusta olisi voinut säästää hänet monesta ikävyydestä tänä onnettomana päivänä. Jos hän taas myöntäessään tämän edelleen piti kiinni aforismistaan, oli johtopäätös vieläkin nöyryyttävämpi: hän oli eksynyt kokemuksen puutteessa, mistä seurasi, että hän oli narri. Tämä on muuan niitä vaaroja, jotka aina vaanivat syllogismeihin tarttuvia.
Hän oli hyväksynyt kumppanikseen miehen, jolla oli lurjuksen naama, ja jonka käytös koko pitkän päivän kuluessa oli vahvistanut sitä käsitystä, minkä kasvoista päätellen sai. Eikä hänellä kuitenkaan, ellei hän ottanut lukuun munkinkaapua, ollut mitään takeita miehen laadusta. Kun hän kerran ei tullut ajatelleeksi, ettei fransiskaanin kaavun aina tarvitse välttämättä verhota jotakin P. Fransiskusta, niin miksi kaiken nimessä hän ei edes muistanut vanhaa sananlaskua: cucullum non facit monachum? Koska täten sekä hänen ymmärryksensä että muistinsa olivat pettäneet, oli hän ensin menettänyt kukkaronsa ja kirjeen, jonka piti olla hänellä passina pitkällä taipaleella, ja lopulta oli hän ollut vähällä menettää vapautensakin. Saisipa hän totisesti kiittää onneaan, jos kaikesta tästä selviäisi menettämättä henkeään. Puvun kastuminen ja vilustumisen vaara eivät tällä hetkellä pystyneet kovinkaan suuresti häntä huolestuttamaan.