Hän muisti, miten suinpäin, harkitsematta, oli piilottautunut tähän puutarhaan. Tarvittiinko ehdottomasti kokemusta osoittamaan, että pakopaikka, jonka poispääsytietä ei tunne, yhtä hyvin voi olla ansa! Eikö hän Graziessa ollut kunnostautunut shakkipelissä juuri senvuoksi, että aina punnitsi tarkoin jokaisen siirtonsa? Eikö hän ollut muun sotilaskirjallisuuden ohella lukenut Silvius Faustuksen teosta "De Re Militari" — muistamatta sittenkään, että vain huono sotapäällikkö lähtee taisteluun pitämättä perääntymistietä avoinna?
Tällaisilla kysymyksillä Bellarion kuritti itseään hytistessään pimeässä piilopaikassaan. Hän painautui aivan litteäksi maahan melooninviipaletta muistuttavan kuun purjehtiessa esiin palatsin takaa. Ja kiihkeästi alkoi hän harkita keinoa, millä pääsisi livahtamaan tästä satimesta ja koko Casalen kaupungista.
Kysymys oli yhä vielä ratkaisematta kun hän havahtui mietiskelystään. Kuului hiljaista puhetta. Pari tummaa olentoa nousi penkereen portaita aivan kuin maasta putkahtaneina. Naisia, arvasi hän, ennenkuin vielä selvästi erotti heidän ääniäänkään. Ja hän ihmetteli, mahtoikohan toinen heistä olla sama kaunis rouva, joka äsken oli häntä auttanut. Niin kauniita naisia hän oli tähän asti nähnyt vain alttarien yläpuolelle ripustetuissa tauluissa ja freskomaalauksissa.
Keskellä siltaa, joka hopeisena kuvastui mustaan veteen, naiset pysähtyivät, keskustellen matalalla äänellä. Sitten he astuivat vielä muutaman askeleen eteenpäin kadoten temppeliin. Pian ilmestyi toinen kapealle rantakaistaleelle ja huhuili hiljaa:
"Hoi! Messer! Messer! Hoi!"
Bellarion tunsi tuon äänen ja se kuulosti hänestä ihanammalta kuin kenenkään muun hänen tapaamansa ihmisen.
Ruhtinatar Valeria hätkähti. Näytti siltä kuin olisi maa hänen jalkojensa juuressa liikahtanut, kohonnut pystyyn ja muokkaantunut inhimilliseksi olennoksi, mieheksi, jota hän etsi. Hän tukahutti huudahduksen käsittäessään Bellarionin maanneen pitkällään vedenrajassa.
"Kylläpä mahdatte olla märkä ja viluissanne." Jälleen oli ääni huolestunut, paljon pehmeämpi kuin hänen puhutellessaan veljeään ja tämän tovereita.
Bellarion oli reipasta poikaa. "Olen yhtä märkä kuin konsanaan hukkunut mies ja melkein yhtä kylmä. Toivoisin silti, ettei minua ripustettaisi kuivamaan."
Neito nauroi hiljaa. "Ei vainenkaan, eiköhän teitä saada kuivaksi mukavammallakin tavalla? Tulkaa. Olemme tuoneet teille kuivia vaatteita. Kun olette saanut ne yllenne, voitte kertoa minulle kaikki."