Nuorukainen seurasi häntä paviljongin ainoaan, pyöreään huoneeseen, missä madonna Dionara, ruhtinattaren seuranainen, vartosi. Marmoripöydälle laskettu lyhty levitti ympärilleen heikkoa valoa. Huoneessa oli muutamia nojatuoleja ja pitkä, puinen, leikkauksilla koristettu kirstu, sarkofagin tapainen, kuten Bellarionista näytti. Rakennuksen julkipuoli antoi palatsille päin, ja sen kolmen, pilarien toisistaan erottaman oviaukon eteen oli vedetty raskaat, nahkaiset verhot. Marmoripermanto kuvasi suurta aurinkokelloa, jonka tunnit oli merkitty kookkailla, messinkisillä, kiveen upotetuilla numeroilla. Nuorukainen ei tiennyt, että tämä marmoripaviljonki oli tarkka pienoisjäljennös roomalaisesta Apollon temppelistä ja että katossa oli pyöreä aukko, josta auringonsäteet pääsivät huoneeseen. Päivän kuluessa osoitti numerolta numerolle hitaasti siirtyvä varjo, mikä tunti kulloinkin oli kulumassa.
Seinän vieressä kohosi telineitä, ja ylempänä katonrajassa oli riukuja ja luikertelevia köysiä. Muutamassa sopessa oli sankoja ja tölkkejä ja muuta maalarin kamaa, ja eräällä seinällä saattoi erottaa puolivalmiin freskomaalauksen.
Marmoripöydällä, lyhdyn valopiirissä, oli punainen puku ja lyhyt musta viitta. Nämä luovutettiin Bellarionin käytettäviksi. Punainen väri, sanottiin hänelle, oli valittu senvuoksi, että kapteeni ei ollut tiennyt paljon muuta, kuin että "karanneella roistolla oli yllään vihreä puku". Hyväntekijätär ei siis ainoastaan pyrkinyt saamaan nuorukaisparkaa kuivaksi ja tokeisiinsa jälleen, vaan auttoi vielä häntä tekeytymään tuntemattomaksikin. Sillävälin neidon seuralaiset pitivät silmällä puutarhaa. He olivat ottaneet mukaansa luutun, jotta vaaran uhatessa voisivat soittamalla ja laulamalla varoittaa nuorukaista. Heti hälyytyksen sattuessa piti Bellarionin kömpiä kirstuun ja ottaa mukaansa kaiken, mikä voisi ilmaista hänen olleen täällä, vieläpä lyhdynkin, joka luonnollisesti ensin oli sammutettava. Tulukset oli myös varattu mukaan, jotta hän saisi lyhdyn sytytetyksi uudelleen niinpian kuin vaara olisi ohi. Hänen korkeutensa osoitti, miten kirstun lukko toimi. Sen saattoi sulkea sisäpuolelta, niin ettei sitä voinut ulkoa päin avata ollenkaan. Avaimenreiästä saattoi hengittää raitista ilmaa ja kuulla, mitä huoneessa puhuttiin. Märät vaatteet sidottiin pieneksi mytyksi, joka viskattiin kirstun pohjalle. Myöhemmin ne poltettaisiin. Loppujen lopuksi sai Bellarion kymmenen minuuttia pukeutumisaikaa.
Äkkiä havaitsi hän olevansa yksin. Nopeasti alkoi hän päästellä vaatteita yltään, hankasi sitten itsensä kuivaksi ja hieroi kohmettuneita jäseniään saadakseen veren kiertämään. Hän puki ylleen tulipunaisen puvun, ihaillen sen hienoutta ja kuosikkuutta. Totisesti, ajatteli hän itsekseen, oli tuo neito niin nopsaälyinen ja kaukonäköinen, että hän olisi voinut opettaa kokenutta upseeriakin. Ja kuitenkin oli hän samalla ihmeen naisellinen, suorastaan enkelimäisen armelias. Vaikka hän ilmeisestikin oli hyvin ylhäinen henkilö, tahtoi hän henkilökohtaisesti olla mukana pakolaisrukan pelastamisessa, kyselemättä ja tietämättä, oliko tämä edes pelastamisen arvoinen.
Hänen korkeutensa palasi yhtä äkkiä, kuin oli poistunut, juuri kun nuorukainen lopetteli pukeutumistaan. Hän palasi yksin, jättäen seuralaisensa luuttuineen edelleenkin vartioimaan.
Reippaana ja soreana seisoi Bellarion hänen edessään, hieman hämillään tosin, sillä hänen märkä tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hienot punaiset housut olivat hiukan liian lyhyet. Mutta mekko sopi kuin valettu.
Neito astui lähemmäksi ja kävi suoraan asiaan:
"No nyt, herra, minkä viestin tuotte?"
Bellarion hypisteli vyönsä solkea ja hänen tummat silmänsä laajenivat hämmästyksestä.
"Viestin?" kysyi hän hitaasti.