"Niin". Neidon ääni oli kärsimätön. "Mitä on tapahtunut? Miten on ser
Giuffredon käynyt? Hänenhän piti saapua tänne kahden viikon kuluessa.
Mitä käskee herra Barbaresco teidän sanoa minulle? Antakaa kuulua,
herraseni. Ei teidän tarvitse arkailla. Tottakai te tiedätte, että olen
Montferratin ruhtinatar Valeria?"
Bellarion ei käsittänyt mitään muuta kuin että hän seisoi ruhtinaallisen henkilön, Montferratin markiisin sisaren edessä. Jos hän olisi saanut kasvatuksensa kaupungissa, sensijaan että hän oli elänyt pienestä pitäen luostarissa, olisi hän tällä hetkellä ollut täynnään kunnioitusta. Mutta hän oli tutustunut prinsessoihin ja sensellaisiin vain kirjoissa, ja kirjailijat käsittelevät tällaisia henkilöitä usein hyvinkin tuttavallisesti. Jos hän siis nyt oli tavallista nöyrempi, johtui se neidon oudosta viehkeydestä ja tavattomasta kauneudesta ja hyvyydestä, eikä hänen ylhäisestä säädystään.
Hänen vyötä sormeileva kätensä retkahti alas ja hänen tavallisesti niin eloisilla kasvoillaan oli typerä ilme.
"Madonna, en ymmärrä. En ole mikään lähetti. Minä…"
"Ettekö?" Ruhtinatar kumartui eteenpäin ja hänen tummat silmänsä hehkuivat. "Eikö kukaan ole lähettänyt teitä luokseni? Vastatkaa, mies!"
"Ei kukaan muu kuin tutkimaton sallimus, joka ehkä on tahtonut säästää minut parempaan tarkoitukseen kuin hirsipuuhun ripustettavaksi."
Bellarionin surkea ääni tukahdutti ruhtinattaren vihan, ennenkuin se ehti puhjeta sanoiksi. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana neito tuijotti häntä miettivästi. Koneellisesti aukaisi hän pitkän tumman viittansa, joka peitti avokaulaista, safiirinsinistä pukua.
"Miksi sitten olette täällä? Vakoilemassako… Ei, ei. Ette voi olla vakoilija — vakoilija olisi menetellyt toisin. Mutta kuka ja mikä te sitten olette?"
"Vain vaivainen matkustava opiskelija, joka ensi kädessä tutkii elämää.
Sallikaa minun kertoa, miten jouduin puutarhaanne."
Lyhyesti ja selkeästi kertoi hän seikkailuistaan päivän kuluessa, ja mitä pitemmälle hän ehti, sitä suopeammaksi muuttui ilme ruhtinattaren kasvoilla. Lopulta karehti äsken niin käskevän suun vaiheilla lempeä hymy, ja Bellarion käsitti samassa, että ruhtinatar pelastaessaan hänet oli luullut pelastavansa jonkun toisen. Kuitenkaan ei neito ilmaissut pettymystään ääneen.