"Luulin…" aloitti hän, mutta keskeytti ja purskahti puolittain katkeraan nauruun, joka helisi kuin tiuku. "Olipa teillä onni myötä, herra karkuri." Hän tuumi hetkisen. "Miten minun nyt on meneteltävä kanssanne?" kysyi hän sitten.
Bellarion vastasi suorasukaisesti, ei niinkuin köyhä, nimetön koulupoika prinsessalle, vaan niinkuin nuori mies nuorelle naiselle, vertaiselleen.
"Jos uskallan päätellä kasvoistanne, madonna, arvaan, ettette aio korjata tekemäänne erehdystä, josta teillä ei muuten ole ollut sen pahempia seurauksia kuin näiden vaatteitten menetys. Ja nämäkin, jos haluatte…"
Ruhtinatar heilautti kättään. "Pyh, mitä vaatteista? Mutta minä mainitsin nimiä."
"Niinkö? Olen unohtanut ne." Ja kun neito tuijotti häntä epäilevän näköisenä, selitti hän: "Unohtamisen taito vaatii yhtä hyvää muistia kuin muistamisenkin kyky. Ja minun muistini on aivan erinomainen. Sinä hetkenä, jolloin poistun tästä puutarhasta, unohdan käyntini täällä kokonaan."
Tuokion tauon jälkeen virkkoi neito hitaasti: "Jos voisin luottaa teihin ehdottomasti…" Hän vaikeni.
Bellarion hymyili. "Ellette ole siitä varma, on parasta, että kutsutte vartioston. Mutta jos niin teette, muistan ehkä jälleen nuo nimet, jotka nyt olen unohtanut."
"Mitä? Uhkaatteko?"
Terävä huudahdus, äkkinäinen kädenliike. Bellarion ymmärsi arvanneensa oikein.
Nuori neito oli sekaantunut joihinkin puuhiin. Bellarionin vastaus todisti hänen aivojensa toimivan merkillisen nopeasti.