"Olimme juuri lähdössä auttamaan teitä", kertoi Stoffel. "Jopa olisitte tehneet mielettömän yrityksen, Werner. Mitä te olisitte voineet kolmelletuhannelle miehelle, jotka ovat valmistautuneet ottamaan teidät vastaan?" Hänen äänensä oli ystävällinen ja hän pudisti liikutettuna ystäväänsä hartioista.
"Jotakin me kaiketi sentään olisimme saaneet aikaan. Miesteni keskuudessa vallitseva innostus olisi ollut tärkeä tekijä sekin."
"Entä Quinton muurit? Olisitte turhaan puskeneet päänne niitä vastaan, vaikkapa olisitte päässeetkin niin etäälle. On onni sekä minulle että teille, että olen säästänyt teidät tästä pälkäästä."
"Ja mihin nyt ryhdymme?" kysyi Stoffel.
"Käskekää purkaa leiri heti. Marssimme Mortaraan, missä yhdymme
Valkoisen Koiran komppaniaan, josta minun ei olisi pitänyt koskaan
erota. Näytämme Carmagnolalle ja Montferratin ruhtinaille, mihin
Bellarion pystyy."
Siitä oli muuten Carmagnolalla tällä hetkellä jo pieni aavistus. Tieto Bellarionin karkaamisesta oli ennättänyt levitä ympäri koko Quinton, ja Carmagnolan luo etulinjoille oli sitäpaitsi saapunut haavoittunut vartiosotilas ja puolialaston pappi, jotka antoivat hänelle yksityiskohtaisen selonteon tapahtumasta. He olivat etsineet häntä hyvän aikaa, mutta vielä pitemmän ajan tarvitsi hän keksiäkseen, mihin hänen nyt oli ryhdyttävä. Lopulta hän päätteli, että Bellarion oli lähtenyt Stoffelin luo. Kädenkäänteessä sai hän koolle upseerinsa ja tuokiota myöhemmin marssi armeija kokonaisuudessaan sveitsiläisleiriä kohti. Tultiin kuitenkin liian myöhään. Sveitsiläiset eivät olleet aikailleet edes senvertaa, että olisivat purkaneet leirinsä, vaan olivat jättäneet sen silleen ja painuneet matkaan.
Carmagnola pyörsi takaisin Quintoon kertomaan ruhtinattarelle asiasta.
Hän tapasi neidon istumassa yksinään asesalissa hirsivalkean ääressä.
"On aivan selvä, että hän on lähtenyt oman kondottansa luokse Mortaraan", selitti uljas päällikkö. "Mutta kun en tiennyt, mitä tietä hän oli kulkenut, en voinut lähteä ajamaan häntä takaa. Sitäpaitsi olisi takaa-ajo itsestään lopettanut piirityksen täällä."
Hän raivosi ja noitui, harppoen edestakaisin huoneessa ja moittien itseään siitä, ettei ollut ryhtynyt huolellisempiin varovaisuustoimenpiteisiin, kun kerran tiesi, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän kirosi papin ja vartijan ja linnanpihalla maleksivat sotamiehet, jotka olivat antaneet Bellarionin poistua kaikessa rauhassa.
Neito tarkkasi häntä, havaiten, ettei hän tällä tavalla mekastaessaan ollut ensinkään ihailun arvoinen. Vastahakoisesti myönsi hän itselleen tyynen Bellarionin käyttäytyneen paljon miehekkäämmin. Hän huokasi. Olisipa Bellarion vain ollut rehellinen ja uskollinen, niin olisi hän ollut mitä loistavin sankari.