Carmagnola tarttui hänen käteensä, veti hänet luokseen ja painoi hänet leveätä rintaansa vasten. "Tuo on sitä harvinaista rohkeutta, jota teissä ihailen niin suuresti, Valeria. Olette minun, oma ruhtinattareni! Jumala loi meidät toisiamme varten."
"Ei vielä", väitteli neito, hymyillen heikosti ja karttaen miehen hehkuvaa katsetta.
"Milloin sitten?" kysyi toinen kiihkeästi.
"Kun Theodore on ajettu pois Montferratista."
Carmagnola puristi hänet lujemmin syliinsä.
"Onko tuo lupaus, Valeria?"
"Lupaus?" kertasi neito ikäänkuin huumaantuneena. "Se mies, joka kukistaa Theodoren, saa minut, jos vain haluaa. Sen vannon."
XII luku.
CARMAGNOLAN VELVOLLISUUS.
Herra Carmagnola oli vetäytynyt muutamaan pieneen huoneeseen Quinton linnan alakerrassa laatiakseen kirjeen Hänen Korkeudelleen Milanon herttualle Filippo Marialle. Hän oli niin harvoin elämässään tarvinnut turvautua kirjeisiin, että hän yht'äkkiä havaitsi välttämättä tarvitsevansa sihteerin avukseen.