"Se oli siis kaikki totta, totta!" Ääni oli murtunut. "Ja minä vain epäilin häntä… Oi, Jumalani! Hänet olisi teloitettu minun tieteni. Ja nyt…"
"Ja nyt", keskeytti hänen veljensä tuikeasti, "on sinun ja tuon kerskailevan hullun ansiota, että Bellarion on poissa ja ehkä jo matkalla tänne käydäkseen kimppuumme."
Samassa astui "kerskaileva hullu" huoneeseen, sormet musteessa ja hiukset pörröisinä. Hän oli kuullut markiisin viimeiset sanat ja pysähtyi mahtavana kynnykselle.
"Mitäs tämä on?" tiedusteli hän tärkeänä.
Gian Giacomo selitti hänelle, mistä oli kysymys, ja teki sen niin vihaisesti ja säälimättömästä että Carmagnola kuunnellessaan kalpeni ja punastui vuoroon. Vihdoin hän rohkaisihen ja kääriytyen arvokkuuteensa kuin viittaan, astui hän hitaasti lähemmäksi, huulillaan suvaitsevainen hymy.
"En tiedä mitään kaikesta siitä, mitä olette kertonut. Asia kaiketi on niinkuin sanotte. Se ei liikuta minua ollenkaan. Minä olen toiminut vain täällä ilmenneitten tosiseikkojen perusteella. On käynyt selville, että Bellarion on ollut kirjeenvaihdossa Theodoren kanssa. Sitäpaitsi aikoi hän lopettaa piirityksen, ja vihdoin karkasi hän, marssittaakseen joukkonsa teitä vastaan."
Hänen suurelliset eleensä vaikuttivat kieltämättä muihin paitsi
Valeriaan. Tämä virkkoi:
"Unohdatte, että vain uskoni hänen kaksinaamaisuuteensa aikaisemmin sai minut pitämään häntä syyllisenä tälläkin kertaa."
"Entä kirje?" Carmagnolassa alkoi huomata kärsimättömyyden oireita.
"Missä, Herran nimessä, tuo kirje on?" murahti Barbaresco syvällä äänellään.