Bellarion astui saliin muutamien upseeriensa seurassa. Hän oli täysissä varustuksissa ja liikkui ryhdikkäästi ja arvokkaasti. Hovipoika kantoi hänen kypäräänsä. Kohteliaasti ja ystävällisesti sanoi hän sanottavansa.
"Hyvät herrat, Casalen kaupungin ei millään muotoa tule säikähtää tätä valtausta. Me emme taistele casalelaisia vastaan, eikä sotaväki tule millään tavoin häiritsemään rauhaa, elleivät asukkaat siihen itse anna aihetta. Rohkenemme toivoa teidän apuanne sille oikealle asialle, jota ajamme. Mutta vaikka ette katsoisikaan voivanne toivomukseemme suostua, ei minkäänlaisiin pakkokeinoihin tai painostukseen ryhdytä, niinkauan kuin ette toimi meitä vastaan.
"Jalo ja mahtava herra Filippo Maria Visconti, Milanon herttua, on kyllästyneenä teidän valtionhoitajanne, markiisi Theodoren, hyökkäyksiin Milanon alueille ja hänen maananastuksiinsa, päättänyt tehdä lopun holhoojahallituksesta, joka itse asiassa on vain nimellinen, koska markiisi Theodore jo on kaapannut vallan käsiinsä, ja asettaa valtaistuimelle täyteen ikään astuneen, laillisen ruhtinaanne, markiisi Gian Giacomo Palaeologon. Pyydän täten teitä, hyvät herrat, kansanne edustajina täyttämään velvollisuutenne ja vannomaan uskollisuutta mainitulle markiisi Gian Giacomolle siinä tilaisuudessa, joka tänä iltana vespertunnilla teille valmistetaan tuomiokirkossa."
Tämä pyyntö oli käsky, jota ei uskallettu vastustaa. Sillävälin oli kaupunkilaisia jossakin määrin rauhoittanut Bellarionin joukoille antama julistus, jossa sotilaille muistutettiin, että he majailivat ystävällisissä suhteissa olevassa kaupungissa, jota oli saavuttu suojelemaan ja puolustamaan, ja että jokainen ryöstöyritys tai henkirikos rangaistaisiin kuolemalla. Sotaväki oli sijoitettu osaksi linnoitukseen, osaksi Montferratin ruhtinaitten linnoitettuun palatsiin. Tänne oli Bellarionkin majoittunut.
Istuen Theodoren työhuoneessa, vieläpä samassa nojatuolissa, jossa Theodore oli istunut ottaessaan nuoren opiskelijan vastaan viisi vuotta varemmin, kirjoitti Bellarion yön kuluessa ruhtinatar Valerialle kirjeen, jossa hän kertoi päivän tapahtumista. Tämä kirje, joka on niin siististi laadittu, että sitä voisi luulla joksikin munkkikäsikirjoitukseksi, on säilynyt meidän päiviimme asti.
Hän kirjoittaa —
"Korkeasti kunnioitettu ja rakkahin rouva",
"Riveritissima et Carissima Madonna."
"Aina siitä lähtien kuin omasta pyynnöstänne eräänä iltana astuin palvelukseenne, keskustellessamme puutarhassanne täällä Casalessa, samassa puutarhassa, jossa tänään olen elvyttänyt rakkaita muistoja, olen lakkaamatta ponnistellut saamani tehtävän täyttämiseksi. Olen sen takia joutunut lukuisiin vaikeuksiin ja kärsimyksiin, moniin seikkailuihin, joilla päältä katsoen ei ole ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta teiltä olen osakseni saanut vain ylenkatsetta tai epäilyä. Tämä seikka ei kuitenkaan olisi painanut mieltäni niin raskaana, ellen olisi käsittänyt, että juuri epäluulonne riistivät teiltä sen lohdun ja toivon, jonka vain luottamus antaa. Ulkonaiset seikat, todennäköisyydet, tekivät aina tyhjäksi yritykseni todistaa teille, ettei teillä ollut mitään syytä epäillä vilpittömyyttäni. Huomasin, että sanat ovat turhia, kun ne ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Siksipä en lopulta enää koettanutkaan epäilyjänne hälventää, vaan päätin jatkaa työtäni niistä huolimatta, jotta voisin, kun se olisi loppuun suoritettu, sanoitta osoittaa teille olleeni tehtävälleni alati uskollinen kuluneina viitenä vuonna. Kuuluisuuttani sotilaana, arvonimiäni ja sitä valtaa, jonka näitten kautta sain, olen aina käyttänyt vain aseina teidän palveluksessanne, keinoina auttamiseksenne päämääräänne. Ellen olisi ottanut tätä tehtävää suorittaakseni, olisi elämäni muodostunut aivan toisenlaiseksi. Harteilleni olisi sälytetty vain opiskelijan kevyt taakka, ja tänä päivänä olisin taas veljien parissa Ciglianossa, suuren veljeskunnan mitättömänä jäsenenä. Teitä palvellessani on minun täytynyt turvautua vehkeilyyn ja kaksinaamaisuuteen, niin että minua usein on pidetty täysiverisenä lurjuksena. Paitsi teitä, on moni muukin minua ylenkatsonut. Ja kerran oli minun surmattava mies teidän vuoksenne.
"Mutta minä en häpeä näitä tekojani, rakas rouva, enempää kuin teidänkään tarvitsee hävetä sitä, että ne on tehty teidän asianne edistämiseksi. Murha oli vain hyvin ansaitun rangaistuksen täytäntöönpano; salaliitto, jonka hajoitin, oli vain teille viritetty ansa; pettäessäni markiisi Theodoren yllyttämällä häntä valloittamaan Vercellin, jotta Milanon herttua saisi syyn julistaa hänelle sodan, petin vain konnan, joka ei koskaan olisi antautunut rehelliseen taisteluun. Omatuntoni on rauhallinen. Teot ja sanat eivät ole suuriarvoisia — tärkein on tarkoitus. Plato opettaa muun muassa, että valhe huulilla ja valhe sydämessä ovat eri asioita, ja tämä opetus on ollut tärkeänä kohtana minunkin elämänohjeissani. Tunnustan rehellisesti lausuneeni valheita ja toimineeni vilpillisesti, mutta sydämessäni ei koskaan ole valhetta ollut. Jos toisinaan olen menetellytkin kunniattomasti, ovat pyrkimykseni alati olleet kunnialliset.