Hänen armeijansa oli hiljakseen vetäytynyt Cornon suunnalle. Se ei kuitenkaan ehtinyt perääntyä kunnolleen neljännespenikulmaakaan, ennenkuin yht'äkkiä sen selkäpuolelta alkoi kuulua kavionkapsetta, joka vähitellen paisui valtavaksi jyrinäksi. Ja seuraavassa hetkessä oli uusi vihollinen, Ugolino da Tendan ratsuväki, perääntyvien kimpussa.
Ugolino oli hoitanut asiansa hyvin, noudattaen tarkasti Bellarionin antamia määräyksiä. Ollakseen perillä hyvissä ajoin oli hän lähtenyt liikkeelle Balzolasta puolipäivän aikaan. Hän oli johtanut kondottansa Cornon suuntaan aivan rämemaan laitaa pitkin, liikkuen äänettömästi ja varovasti. Vasta päästyään tarpeeksi lähelle vihollista, oli hän karauttanut tielle. Isku, jonka hän nyt antoi vastustajalle, oli niin voimakas, että Theodoren miehet sinkoilivat oikealle ja vasemmalle, vajoten vyötäisiään myöten soihin. Rivit hajosivat täydellisesti ja edestäpäin hyökkäsi Bellarionin väki aukkoihin.
Vajaassa kolmessa tunnissa oli kaikki ohi. Theodoren koko armeijasta oli vain tuhatkunta miestä päässyt pakoon Ugolinon hyökätessä, muut joko saivat surmansa tai antautuivat. Vangit riisuttiin aseista, minkäjälkeen he saivat käskyn laittautua pois Montferratin alueelta. Hevoset ja varukset otettiin talteen. Haavoittuneet vietiin Villanovaan, Terranovaan ja Grassiin.
Kellon lähetessä kolmea yöllä lähti voittoisa armeija paluumatkalle ja saapui joitakin tunteja myöhemmin Casaleen, ratsastaen hitaasti soihduin ja lyhdyin valaistun kaupungin läpi Liutprandin tuomiokirkon kellojen moikaessa. Haltioitunut kansa tervehti Bellarionia, Valsassinan ruhtinasta, raikuvin huudoin. Raskas taakka oli pudonnut jokaisen sydämeltä.
Muutamia vankejakin — Montferratin rikkaimpia aatelismiehiä — oli Bellarion tuonut mukanaan lunnaita silmälläpitäen. Tuon surkean, pienen joukon etunenässä astui Theodore yhäti ylpeänä ja ryhdikkäänä. Kiljuva, tyrkkivä kansanjoukko herjasi ja pilkkasi häntä hänen kulkiessaan ohi, mutta hän ei ollut kuulevinaan, ei näkevinään mitään. Hän tiesi, että rahvas, jos hän olisi taistelusta selviytynyt voittajana, nyt olisi osoittanut hänelle suosiotaan aivan samalla tavalla kuin se osoitti sitä Bellarionille.
Hänet vietiin palatsiin, samaan huoneeseen, jossa hän niin monet vuodet oli neuvotellut ja päättänyt Montferratin asioista. Siellä istuivat häntä nyt odottamassa hänen veljenpoikansa ja veljentyttärensä.
Kypärittä päin ja aseitta seisoi hän heidän edessään kuin syytetty tuomariensa edessä, pitkänä ja hiukan kumarana. Sillä istuimella, jolta hän niin kauan oli jakanut oikeutta, istui nuori Gian Giacomo käsittelemässä hänen asiaansa.
"Te tiedätte, minkä rikoksen olette tehnyt", tervehti nuori markiisi, katsoen häntä arvokkaasti ja kylmästi. "Te tiedätte rikkoneenne isälleni antamanne lupauksen. Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"
Vanha mies raotti huuliaan ja aukoili hermostuneesti käsiään, kunnes lopulta jaksoi hillitä itsensä kylliksi vastatakseen.
"Olen hävinnyt. Mitä muuta voin tehdä kuin antautua armoillenne?"