"Pitäisikö meidän sääliä teitä häviönne hetkellä? Pitäisikö meidän unohtaa, minkälaisessa taistelussa olette hävinnyt?"
"En sitä pyydäkään. Olen teidän vallassanne, vankina, avuttomana. En rukoile armoa. Ehkä en sitä ansaitsekaan. Uskallan vain toivoa sitä. Siinä kaikki."
Kuka tahansa saattoi nähdä, että hän oli täydellisesti murtunut.
"Ei ole minun asiani tuomita teitä, ja olen iloinen, että pääsen siitä vastuusta vapaaksi. Sillä vaikka te kenties olettekin unohtanut, että saman suvun verta on meidän kummankin suonissa, en minä ole sitä unohtanut. Missä on hänen korkeutensa Valsassina?"
Theodore peräytyi askeleen. "Aiotteko jättää minut tuon roiston armoille?"
Ruhtinatar loi häneen jäätävän katseen. "Hän on niittänyt runsaasti kunniaa sen päivän jälkeen, jona hän tarjoutui urkkijaksenne, päästäkseen konnantyön jäljille, mutta tuo nimitys, jonka hänelle äsken annoitte, on teidän lausumananne kunniakkaampi kuin ainoakaan hänen arvonimistään. Se, jota roisto sanoo roistoksi, ansaitsee kaikkien rehellisten miesten kunnioituksen."
Theodoren kalpeille kasvoille levisi pilkallinen hymy, mutta hän ei vastannut mitään. Seuraavassa tuokiossa astui Bellarion huoneeseen kahden sveitsiläisen ja Stoffelin tukemana. Hänen asepukunsa oli epäjärjestyksessä, nahkatakin ja sen alla olevan silkkipaidan oikeanpuoleiset hihat oli leikattu auki ja retkottivat tyhjinä, ja sidottu käsivarsi riippui kannattimessa rinnalla. Hän oli palttinanvalkea kasvoiltaan ja kärsi ilmeisesti kovia tuskia.
Valeria ponnahti jaloilleen, värin kaikotessa hänen poskiltaan.
"Olette haavoittunut!"
Bellarion hymyili heikosti. "Taistelussa haavoittuu toisinaan. Mutta luulen, että herra Theodore on saanut vielä pahemman haavan."