Mies kumarsi ja jätti huoneen. Bellarion käänsi hitaasti päätään ja katsoi suurin silmin neitoa, jonka kanssa hän nyt oli kahden. Valerian miettivä katse oli hellä ja hänen huulillaan karehti heikko hymy.
"Madonna! Tekö olette sairaanhoitajattarenani? Se ei…"
"Pidätte kai sitä kovin mitättömänä vastapalveluksena. Antakaa minulle aikaa, olen vasta päässyt alkuun."
"Mikään sellainen ei juolahda mieleenikään."
"Olette kovin heikko ja aivonne toimivat hitaasti. Muuten muistaisitte, että olette viisi vuotta ollut uskollinen, jalo, horjumaton ystäväni, vaikka minä olen kohdellut teitä kuin vihollista."
"Ah." Bellarion naurahti. "Tiesinpä lopulta voittavani. Ja se ajatus antoi minulle kärsivällisyyttä."
"Ettekö koskaan epäillyt?" ihmetteli neito.
"En. Olen aina ollut varma itsestäni."
"Ja Jumala tietää, että teillä on ollut siihen syytäkin. Kuluneina viitenä vuonna olen uskonut teistä kaikkea mahdollista pahaa. Pidinpä teitä pelkurinakin. Tuo tyhjänpäiväinen kerskuri Carmagnola sai minut siihen uskoon."
"Hänelläkin oli hyvät puolensa, enkä minä ollut läheskään niin rohkea taistelukentällä kuin hän. Varoin aina nahkaani."