"Lahjoitan ne teille, madonna, jos suostutte vastaanottamaan minulta jäähyväislahjan."
Hänen sanojaan seurasi pitkä äänettömyys. Valeria oli vetäytynyt hieman taaksepäin, eikä Bellarion voinut nähdä hänen kasvojaan. Vihdoin virkahti neito muuttuneella äänellä:
"Teillä on kuumetta, luullakseni."
Nuori mies huokasi. "Niinkö luulette? Teidän on kenties vaikea ymmärtää, että maallinen menestys minua niin vähän houkuttelee. Mutta uskokaa minua, poistuessani maailmasta olen vain yhdestä syystä pahoillani."
"Mistä?" kuiskasi neito.
"Siitä, etten lopultakaan oppinut kreikkaa."
Jälleen äänettömyys. Sitten kuului heikkoa kahinaa ja Valeria loittoni muutaman askeleen.
"Kuulen palvelijainne tulevan. Jätän teidät nyt."
"Kiitän teitä madonna. Jumala kanssanne!"
Mutta neito ei lähtenytkään. Hän pysähtyi sohvan ja takan väliin, solakkana ja suorana aivan kuin sinä iltana, jolloin he ensi kerran olivat kohdanneet puutarhassa. Bellarion huomasi, että hänellä oli yllään ruumiinmukainen hopeanvärinen puku, jonka pitkät hihat valahtivat vapiseville käsille. Sellaiset hihat hänellä oli ollut tuona iltanakin… Hartioilleen oli hän heittänyt safiirinsinisen viitan, jonka avarat, halkaistut hihat olivat päärmetyt kärpännahalla. Ja hopeaisessa otsarivassa, jonka hän oli painanut kullanruskeille hiuksilleen, kimalteli safiireja.