"Ah", virkkoi Bellarion uneksivasti. "Tuollaiselta te näytitte
silloinkin, ja tuollaisena tahdon teidät muistaa niinkauan kuin elän.
Olen iloinen siitä, että olen saanut teitä palvella, ruhtinattareni.
Pidän sitä suurena kunniana."
"Kaikki teitä kunnioittavat, herra ruhtinas."
"Mitäs muista…"
Hitaasti astui neito takaisin sohvan ääreen. Hän oli kalpea, mutta rauhallinen. Tummien silmien katse näytti miettivältä ja salaperäiseltä.
"Enkö minäkään merkitse mitään, Bellarion?"
Nuori mies yritti hymyillä. "Oliko tuo tarpeellinen kysymys? Eikö koko elämäni todista teille, ettei nainen ole koskaan merkinnyt miehelle enempää kuin te minulle? Kaikkeni olen tehnyt teidän hyväksenne. Olen palvellut teitä — per fas et nefas."
Valerian huulet vapisivat. Hän vaikeni siunaaman ajan ja sanoi sitten:
"Kannan teidän värejänne, Bellarion."
Bellarionin silmät laajenivat hämmästyksestä.
"Omituinen sattuma. Enkä minä huomannut mitään."