Bellarion riensi jatkamaan selityksiään. "Rakas serkku, suo anteeksi.
Minun olisi pitänyt palata aikaisemmin."
Hän seisoi lähempänä kreiviä kuin vartiosto, ja saattoi senvuoksi irvistää varoittavasti.
"Anna heille tukaatti vaivojen palkaksi, serkku, jotta pääsevät jatkamaan kierrostaan."
Hänen ylhäisyytensä alkoi käsittää, mistä oli kysymys.
"Kiitän teitä, herra", sanoi hän upseerille, "ystävällisyydestänne serkkuani kohtaan." Ja samassa pudotti hän kultakolikon reippaasti ojennettuun käteen. "No, serkku, käyhän sisään."
Mutta niin pian kuin hän oli jäänyt kahdenkesken nuorukaisen kanssa kynttilän heikosti valaisemaan porraskäytävään, muuttui hänen käytöksensä.
"Kuka te olette ja mitä hittoa te tahdotte?"
Bellarion hymyili leveästi. Humala näytti yht'äkkiä hälvenneen. "Ellette jo olisi itse vastannut noihin kysymyksiin, herra, ette olisi laskenut minua sisään, ettekä eronnut tukaatistanne. Olen se, jona minua pidätte. Vartiosto tietää, että olen serkkunne, joka on käynnillä Casalessa ja asuu luonanne. Pelkäsin, ettette ottaisi minua vastaan ja siksi mainitsin tukaatin puolikkaan jonkinlaisena tunnussanana."
"Viisaasti tehty. Kuka teidät on lähettänyt?"
"Taivahan taatto! Onpas kysymys. Ruhtinatar Valeria tietysti.
Katsokaahan!" Hän piteli rahanpuolikasta Barbarescon nenän alla.