Hänen ylhäisyytensä otti kultakappaleen ja luki siihen kaiverretun päivämäärän. Antaen sen takaisin hän kääntyi ja lähti nousemaan portaita, kehoittaen nuorukaista seuraamaan. He astuivat huoneeseen, jonka seinät olivat likaisten verhojen peitossa ja lattia siivoamaton. Herra Barbaresco sytytti muutamia kannattimiin pistettyjä kynttilöitä ja veti nojatuolin kirjoituspöydän ääreen. Kehoitettuaan vierasta istumaan tiedusteli hän: "Mikä on nimenne?"
"Bellarion."
"En tunne ketään sen nimistä."
"En minäkään, itseäni lukuunottamatta. Mutta se ei tee mitään.
Bellarion kelpaa yhtä hyvin kuin joku muu nimi."
"Ah!" Barbaresco ilmaisi käsittävänsä, että nimi oli tekaistu. "Ja minkä viestin tuotte?"
"En mitään. Tulen päinvastoin pyytämään tietoja. Hänen korkeutensa on perin levoton, kun ei ole kuullut teistä mitään, vaikka hän on odottanut messer Giuffredoa jo kaksi viikkoa."
Bellariolla ei ollut aavistustakaan siitä, ken messer Giuffredo mahtoi olla, mutta hän arvasi, että tuon nimen mainitseminen tekisi hänen juttunsa uskottavammaksi, ehkäpä johtaisi Giuffredon henkilöllisyyden paljastamiseenkin. Hän päätti, yhä tummasilmäisen ruhtinattaren lumoissa, päästä perille mahdollisimman paljosta, vieläpä ylittää valtuutensakin, jos voisi.
"Giuffré pelästyi. Sen pojan vatsa ei sietänyt paljon. Viime kerralla luuli hän nähneensä vakoojia lähetty villaan, eikä suostunut enää lähtemään asioillemme mistään hinnasta."
Tässä ei siis ollut kysymys mistään lemmentarinasta, tuumi Bellarion. Giuffredo oli pelkästään lähetti, eikä mitään muuta. Barbarescoa, pulleaa viisikymmenvuotiasta, ei mitenkään voinut kuvitella ruhtinattaren rakastajaksi.
"Eikö ketään muuta voitu lähettää Giuffredon asemesta?"