"Kysynpä vain."
"Sanommeko, että haluan palvella häntä?" Bellarionin hymy kävi epämääräiseksi. Tämä seikka, ja hänen vaiteliaisuutensa viittasivat johonkin romanttiseen tunteeseen, mutta Barbaresco tulkitsi oireet toisin.
"Olette kunnianhimoinen! Ahaa! No, se on ihan niinkuin olla pitää."
Ja hänkin hymyili nyt, kyynillistä, rasvaista hymyä, joka herätti Bellarionissa epäluuloja ja vastenmielisyyttä. Hän oli kuitenkin tarpeeksi viisas salatakseen tunteensa, ja yritti itsekin esiintyä julkeasti, jotta Barbaresco puhuisi sitä vapaammin. Rohkeasti ja epäröimättä lähti hän heikolle jäälle.
"Minun ymmärtääkseni hänen korkeutensa odottaa jotakin selitystä… hän ei käsitä toimettomuuttanne." Hän koetti valita mahdollisimman varovaisen sanan, mutta sittenkin kreivi Barbaresco suorastaan raivostui. "Vai toimettomuutta muka!" Hän oli nikahtua kiukkuunsa ja hänen lihava naamansa hehkui tummanpunaisena. Ja äkäisenä alkoi hän nyt luetella aikaisempia palveluksiaan.
Bellarion sai vähitellen, varovasti kysellen, myönnellen, arvaillen ja vastaan väittäen Barbarescosta irti koko jutun. Samalla lisäsi hän tietomääränsä lukuisilla historiallisilla totuuksilla, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle tuntemattomia.
Ruhtinatar Valeria oli antautunut vaaralliseen leikkiin, apunaan muutamia Montferratista karkoitettuja guelfiaatelismiehiä, joiden johtajana Barbaresco toimi. Ruhtinatar oli uljas ja rohkea, ajatteli Bellarion, ja hänen ihailunsa kasvoi sitä mukaa kuin kreivin tarina edistyi.
Laajaa ja mahtavaa Montferratia hallitsi näihin aikoihin Theodore, markiisi Gian Giacomon, suuren Ottonen perillisen, setä ja holhooja. Gian Giacomo itse oli vielä alaikäinen. Montferratin valtiaat olivat olleet sotaisia aina kuulusta ristiretkeilijästä Guglielmosta alkaen, ja heidän ylpeytensä ja vallanhimonsa oli vain lisääntynyt, kun sata vuotta sitten sukuun sekaantui Palaelogien verta. Giovanni Oikeamielinen näet kuoli ilman miespuolista perillistä ja Montferratin ohjakset joutuivat silloin hänen sisarensa Violanten ja keisari Andronicus Comnenus Palaeologuksen nuoremmalle pojalle, joka Montferratin hallitsijana otti nimen Theodore I.
Nykyinen valtionhoitaja Theodore oli sotaisa niinkuin suvun muutkin jäsenet, mutta lisäksi hän oli viekas ja kavala. Hän oli käynyt huonoa koulua aikanaan, oleskellessaan serkkunsa, Milanon herttuan Gian Galeazzon, hovissa. Epäilemättä oli hän tällöin joutunut läheltä seuraamaan Gian Galeazzon toimintaa ja ihaillut sitä nerokasta kekseliäisyyttä, jolla tämä aina selvisi vihamiehistään. Herttua osasi tehdä valkoisestakin mustan ja päinvastoin.
Juuri sama Gian Galeazzo oli muun muassa saattanut Alberto d'Esten niin epäluuloiseksi, että tämä lopulta oli murhannut kaikki sukulaisensa. Herttua koetti tällä tavoin herättää Alberton ferraralaisissa alamaisissa sellaista inhoa hallitsijaansa kohtaan, että he tämän kuoltua mielihyvin siirtyisivät milanolaisen valtikan alle. Hän sepitti rakkauskirjeitä, joista kävi ilmi, että hänen kalliin ystävänsä, Mantuan kreivin Francesco Gonzagan vaimo oli lemmensuhteessa miehensä sihteeriin, ja sai tällä tavoin Gonzagan surmauttamaan puolisonsa — joka sivumennen sanoen oli Galeazzon käly — ja revityttämään sihteerin pieniksi kappaleiksi, niin että Mantua viimein nousi yhtenä miehenä hallitsijaansa, ihmissutta, vastaan. Monta muutakin lombardialaista ruhtinasta hän ystävyyttä teeskennellen houkutteli tekoihin, jotka lopulta nostattivat heidän alamaisensa heitä vastaan. Tällainen sodankäyntitapa tuli paljon halvemmaksi kuin suurien armeijojen ylläpito, jotapaitsi se oli paljon tehokkaampi kuin aseellinen taistelu, sillä kansa ei koskaan kunnioita eikä rakasta voittoisaa valloittajaa niin paljon kuin pelastajaa.