Bellarion oli huolestunut.
"Pahinta kaikesta on, että markiisi Theodore on kansan suosiossa."
Barbaresco pullisteli rintaansa. "Jumala auttaa kyllä oikeata asiaa."
"En epäilekään yli-inhimillisiä, vaan omia voimiamme."
Tämä tyyni huomautus palautti Barbarescon maan päälle. Hänen käytöksensä muuttui hieman. Hän ei enää ollut niin avosydäminen kuin tuokiota aikaisemmin, vaan ilmaisi ajatuksensa hiukan epämääräisesti. Toiminta aloitettaisiin, sanoi hän, paljastamalla valtionhoitajan kavaluus. Ruhtinattaren puolella oli jo toistakymmentä aatelismiestä, jotka kaikki työskentelivät asian hyväksi. Kun totuus Theodoresta ennättäisi levitä tarpeeksi laajalle, selvittäisiin lopusta helposti.
Siinä kaikki, mitä Bellarion sai irti. Hän yritti kuitenkin vielä:
"Tämän kaiken ruhtinatar jo tietää. Tämä ei riitä hälventämään hänen levottomuuttaan. Eikö ole mitään varmaa, lopullista…?"
Barbaresco oli vaivaantunut. Ruhtinattaren tuli olla kärsivällisempi. Luottakoon ystäviinsä vain. Bellarion oli kuitenkin itsepäinen, ja lopulta suutahtanut kreivi lupasi kutsua toverinsa koolle seuraavana aamuna, jotta Bellarion saisi yrittää heiltä tarkempia tietoja ruhtinattarelle vietäviksi.
Bellarion tyytyi tähän ja pyysi saada jäädä taloon yöksi. Hänet ohjattiin kohtalaiseen, tyhjään huoneeseen, missä häthätää kyhättiin kuntoon kova, eikä varsin siisti vuode. Väsynyt nuorukainen vaipui siitä huolimatta pian uneen.
VII luku.