Äänettöminä he mittailivat häntä katseillaan, kunnes viimein kreivi Spigno, laiha, tumma aatelismies, joka keskustelun aikana tekemistään huomautuksista päättäen oli markiisi Theodoren vihamiehistä katkerin, purskahti nauruun.
"Jumalavita! Hän on oikeassa." Hän kääntyi ja sano Bellarionille: "Herraseni, ansaitsisimme ivanne täydellisesti, ellei meillä olisi suurempia suunnitelmia kuin…"
Toverien joukosta kuului varoittavia huudahduksia. Hän välitti niistä vähät ja jatkoi:
"Ei muuta kuin sotamies väijyksiin…"
Pitemmälle hän ei päässyt. Huoneessa nousi melu. Barbaresco ja eräs toinen tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja yleistä hälinää äänekkäämpinä kajahtelivat jos jonkinlaiset haukkumanimet. Spigno sai kuulla olevansa "narri" ja "hullu" ja paljon muutakin. Hänet vaiennettiin ja sitten käännyttiin jälleen Bellarionin puoleen. Tämä oli seissyt paikallaan liikahtamatta, teeskennellen mitä suurinta ällistystä.
Ovela, rasvainen Barbaresco ryhtyi karkoittamaan väärää käsitystä, jonka Bellarion mahdollisesti oli saanut.
"Älkää välittäkö hänestä, herraseni. Hän on aina hätäillyt suotta. Hänkin on kärsimätön, mutta ymmärrättehän, ettei hätiköiminen saa tulla kysymykseen tällaisissa asioissa."
Varomaton vastaus voisi nyt käydä kohtalokkaaksi, ymmärsi Bellarion. He tahtoivat uskotella hänelle, että Spigno oli lörpötellyt omiaan, ja heidän vaanivat katseensa koettivat hänen ilmeestään urkkia, paljonko — hän kreivin sanoista uskoi. Senvuoksi turvautui hän jälleen teeskentelyyn ja kohautti harmistuneen näköisenä olkapäitään.
"Kärsivällisyyskin on vika, jos se menee liian pitkälle. Nopea toiminta" — hän nyökkäsi kreivi Spignolle — "on parempi, kuin suottapäiväinen varovaisuus silloin kun aikaa on niukasti."
"Olette kovin nuori", sanoi Barbaresco nuhtelevasti. "Kunhan ikänne lisääntyy, ajattelette toisin."