HERRA BARBARESCO.
Bellarion ja Barbaresco istuivat illastamassa. Heitä palveli vanha, sangen siivoton mies, joka suoritti kaikki työt tässä rappeutuneessa talossa. Ateria oli niukka, niukempi kuin Ciglianon luostarin paastopäivällinen, ja viini oli hapanta hailua.
Lopetettuaan syöntinsä puhkesi Bellarion puhumaan pahaenteisen mahtavassa äänilajissa.
"Herraseni, teidän ja minun on nyt saatava asiamme pohdituksi. Kerroin teille jo, ettei hänen korkeutensa vastaa mitään itse viestiin. Ette muuten kaiketi vastausta odottanutkaan, sillä viestinnehän ei sisältänyt mitään. Mutta minä en vielä kertonut, että hänen korkeutensa myös pyysi sanomaan teille jotakin, joka tavallaan on vastaus eräisiin hautomiini ja ruhtinattarelle ilmaisemiini epäluuloihin."
Barbaresco haukkoi ilmaa. Hän tuijotti nuorukaista kiinteästi. Hän oli selvästikin ällistynyt ja ponnisteli kovin hillitäkseen itsensä ennenkuin vastasi:
"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?"
"Pidin parempana säästää nämä tiedot illallisen jälkeen, jottei minun tarvitsisi lähteä nälkäisenä talosta. Teitä suututtaa tietenkin, että olen maininnut ruhtinattarelle epäluuloistani. Mutta ruhtinatarparka oli niin alakuloinen teidän toimettomuutenne johdosta, että katsoin velvollisuudekseni rohkaista häntä hiukan. Ja niin sanoin, että teillä hyvinkin saattaa olla jotakin tekeillä, vaikka ette välitä sitä kertoa hänelle."
Kuten jo aikaisemmin ehkä olette huomanneet, ei Bellarion aina ollut oikein täsmällinen puheissaan — lieneekö sitten luostarikasvatus ollut tässä suhteessa puutteellinen. Teeskentelynhalu ja -taito oli hänellä niinsanoakseni veressä. Jos kuitenkin olisitte vihjaisseet hänelle itselleen jotakin sentapaista, olisi hän vastannut, että Plato oli opettanut hänet erottamaan huulilla olevan valheen sydämessä olevasta.
"No, mutta jatkakaa! Mitä sitten epäilette?" tiukkasi Barbaresco kiukkuisesti.
"Muistatte kai, mitä kreivi Spigno sanoi, ennenkuin te muut vaiensitte hänet. Sotamiehestä… muistatteko?" Bellarion änkytti hiukan kohdatessaan toisen hehkuvan katseen ja huomatessaan raivokkaaseen irveeseen vääntyneen suun. "Sanoin siis hänen korkeudelleen, kohentaakseni hänen mieltään, että hänen ystävänsä jonakin lähipäivänä ehkä katkaisevat Gordionin solmun — nuolella!"