»Vain nimeltä? Ja aiotte mennä häntä kosimaan? Mutta, Marcel, ystäväni, te olette varakas mies — Ranskan rikkaimpia. Te ette voi olla onnenonkija.»
»Sire», vastasin, »tästä naisesta, hänen kauneudestaan ja hyveistään puhutaan hyvin ylistelevästi, ja se on antanut minulle aihetta luulla, että hänestä tulisi minulle erinomainen chatelaine. Olen saavuttanut sellaisen iän, jolloin on hyvä mennä naimisiin; onhan myöskin teidän majesteettinne usein siitä minulle huomauttanut. Ja minusta tuntuu, ettei koko Ranskassa ole toista naista, joka olisi enemmän tavoittamisen arvoinen. Suokoon taivas, että hän antaa myöntävän vastauksen kosintaani!»
»Pidättekö minusta hiukan, Marcel?» kysyi kuningas ominaiseen liikuttavan väsyneeseen tapaansa.
»Sire», huudahdin ihmetellen, mihin tämä kaikki tähtäsi, »tarvitseeko minun sitä vakuuttaa?»
»Ei», vastasi hän kuivasti, »te voitte todistaa sen. Todistakaa se luopumalla tästä languedocilaisesta kosioretkestä. Minulla on omat syyni, järkevät, poliittisesti tärkeät syyt. Haluaisin, että neiti de Lavédan menisi avioliittoon erään toisen miehen kanssa. Sitä toivon, Bardelys, ja odotan, että minua totellaan.»
»Sire», lausuin, taivuttaen masentuneena päätäni, »minua pahoittaa suuresti se seikka, että taipumukseni ovat ristiriidassa teidän toiveittenne kanssa, mutta minun täytyy toivoa anteeksiantoa teidän hyvyydeltänne ja lempeydeltänne, jos tunteeni ovat niin pakottavan voimakkaat, etten voi nyt perääntyä.»
Hän tarttui rajusti käsivarteeni ja katsoi terävästi minua silmiin.
»Uhmailetteko minulle, Bardelys?» hän kysyi suuttuneesti.
»Jumala minua siitä varjelkoon, sire!» vastasin nopeasti. »Noudatan vain sallimuksen tahtoa.»
Hän oli jonkun aikaa vaiti kuten henkilö, joka tahtoo hillitä itseään, ennenkuin puhuu mistään. Tiesin, että monet silmät tarkkasivat meitä, ja useat saapuvillaolijoista lienevät ajatelleet, että Bardelysia odotti sama kohtalo, joka edellisenä päivänä oli tullut hänen kilpailijansa Chatelleraultin osaksi. Vihdoin hän taaskin seisahtui vierelleni.