»Marcel», hän sanoi, mutta vaikka hän käyttikin sitä nimeä, oli hänen äänessään tyly sointu, »menkää kotiinne ja miettikää sitä, mitä olen teille puhunut! Jos pidätte arvossa suosiotani, jos tahdotte säilyttää ystävyyteni, niin luopukaa aikomastanne kosiomatkasta. Mutta jos itsepintaisesti pidätte oman päänne, niin teidän ei tarvitse palata. Ranskan hovissa ei ole tilaa sellaisille herrasmiehille, jotka ovat palvelleet vain huulillaan, eikä sellaisille hovimiehille, jotka niskuroivat kuningastaan vastaan.»
Se oli hänen viimeinen sanansa. Vastausta odottamatta hän pyörähti kantapäillään ympäri, ja hetkistä myöhemmin näin hänen syventyneen keskusteluun St. Simonin herttuan kanssa.
Käännyin huokaisten poispäin, sillä kaikista hänen heikkouksistaan ja kehnoudestaan huolimatta pidin tästä kardinaalin taluttamasta kuninkaasta ja olisin tarpeen vaatiessa ollut valmis kuolemaan hänen puolestaan. Mutta tässä asiassa — niin, mielestäni oli siinä kysymyksessä kunniani, ja minun oli mahdoton peräytyä muutoin kuin maksamalla vetoni ja tunnustamalla hävinneeni.
III
RENÉ DE LESPERON
Lähdin matkaan samana päivänä. Sillä kun kuningas vastusti aiettani ja kun tiesin, kuinka jyrkkiin toimenpiteisiin hän helposti turvautui toteuttaakseen tahtonsa, niin minua pelotti, että hän saattaisi keksiä jonkun keinon estääkseen lopullisesti retkeni siinä tapauksessa, että vitkastelisin.
Matkustin vaunuilla, saattajinani kaksi lakeijaa ja parikymmentä minun liveriini puettua, aseistettua miestä, joita kaikkia komensi Ganymedes. Tämä itse ajoi toisissa vaunuissa, mukanaan pukuvarastoni ja matkatarpeet. Olimme komea, melkein kuninkaallinen cortège kulkiessamme Enfer-katua pitkin ja poistuessamme Pariisista Orleans-portin kautta, lähtien etelään vievälle tielle. Seurueemme oli todella niin komea, että mieleeni välähti kuninkaan mahdollisesti saavan siitä kuulla ja lähettävän väkeä noutamaan minut takaisin, koska hän tiesi, minne olin menossa. Sitä välttääkseni päätin poiketa suunnastani, ja käännyimme itäänpäin Touraineen. Pont-le-Ducissa, lähellä Toursia, oli minulla serkku, varakreivi d'Amaral, ja hänen linnaansa saavuin kolmantena päivänä Pariisista lähdettyäni.
Koska minua olisi kaikkein viimeiseksi osattu etsiä tästä paikasta, jos minua yleensä haluttiin etsiä, jäin serkkuni vieraaksi viideksitoista päiväksi. Siellä ollessani saimme hälyttäviä tietoja etelästä; Languedocissa oli alkanut kapina herttua de Montmorencyn johdolla. Kun niin ollen menin sanomaan jäähyväisiä Amaralille, niin hän, tietäen minun aikovan Languedociin, koetti hartaasti pidättää minua luonaan siihen asti, kunnes kuulisimme, että mainittuun maakuntaan oli palautettu rauha ja järjestys. Mutta minä en pitänyt kapinaa vaarallisena ja pysyin tiukasti lähtöpäätöksessäni.
Ganymedes, joka viime vuosina viettämänsä ylellisen, mukavan elämän johdosta oli komeista kerskailuistaan huolimatta alkanut tuntea ankaraa vastenmielisyyttä kaikkea sodankäyntiä ja kiihoittavia seikkailuja vastaan, rukoili minua huolehtimaan turvallisuudestani ja makailemaan rauhallisesti Montaubanissa, kunnes maakunnan olot tasaantuisivat.
»Se seutu on kapinan liesi», hän intti. »Jos nuo chouanit vain saavat tietää, että olemme Pariisista ja kuulumme kuninkaan puolueeseen, niin totisesti katkaistaan kurkkumme. Koko niillä mailla ei ole ainoatakaan talonpoikaa — tuskinpa yhtään ainoata ihmistä — joka ei olisi punainen orleanisti, kardinaalin vastustaja ja paholaisen ystävä. Ajatelkaa toki, monseigneur. Matkan jatkaminen tällä hetkellä olisi salamurhan uhmailemista.»