»Pitääkö minun alistua tämän epäsyntyisen nousukkaan röyhkeyteen?
Pitääkö minun —»
»Muista pikemminkin, ettei sinun asemaasi eikä arvoosi sovi puhutella tuota vintiötä. Me hyljeksimme myrkyllisiä matelijoita, mutta emme pysähdy moittimaan niitä siitä, että ne ovat myrkyllisiä. Jumala on ne tehnyt sellaisiksi.»
St. Eustache punastui hiusjuuriaan myöten, sitten hän kääntyi nopeasti kuskiin päin ja antoi lähtökäskyn. Hän olisi samalla sulkenut vaunujen oven, mutta rouva tunkeutui väliin. Nyt oli chevalierin vuoro kostaa.
»Te ette saa lähteä», hän lausui.
»En saa?» Varakreivitär punehtui. »Miksi en, monsieur l'espion?»
»Minulla ei ole mitään syytä hyvitellä teitä», vastasi St. Eustache töykeästi. »Te ette saa lähteä.»
»Anteeksi, chevalier», pistin minä väliin. »Ylitätte valtuutuksianne koettaessanne estää häntä. Herra varakreivi ei vielä ole tuomittu. Älkää tehkö jo muutoinkin ilkeätä puuhaanne vieläkin ilkeämmäksi.» Muitta mutkitta tyrkkäsin hänet sitten syrjään ja pidin rouvalle ovea auki. Kiitokseksi varakreivitär hymyili minulle — puolittain vihaisesti, puolittain veitikkamaisesti — ja nousi vaunujen astuimelle. St. Eustachea halutti tulla estämään. Hän astui minua kohti nähtävästi suuttuneena saamastaan töykkäyksestä, ja sekunnin ajan melkein luulin häntä kyllin hulluksi lyödäkseen minua.
»Varokaa, St. Eustache», sanoin hyvin tyynesti, katsoen häntä silmiin. Ja hyvin samaan tapaan, kuin Caesar-vainajan haamu lienee Philippin luona pelottanut Brutusta, jatkoin: »Kohtaamme toisemme Toulousessa, chevalier.» Senjälkeen suljin vaunujen oven ja astahdin taaksepäin.
Takaani kuului hameiden kahinaa. Se oli neiti de Lavédan. Niin rohkea ja ulkoisesti tyyni kuin hän olikin ollut tähän asti, kävi tämä lopullinen eron hetki — jonka raskautta kenties vielä lisäsi hänen äitinsä lähtö ja hänelle senjohdosta koituva yksinäisyys — hänelle kuitenkin ylivoimaiseksi. Astuin syrjään, ja hän riensi sivuitseni, tarttuen vaunujen ikkunan nahkaiseen verhoon.
»Isä!» hän nyyhkytti.